Onnistuneesta kurssin 60-vuotisjuhlasta oli siirrytty jo kesän loppupuolelle kun tuli tieto, että Harry Halme oli lähtenyt viimeiselle matkalleen. Harry kuoli 88-vuotiaana 20.8.2018, toiseksi vanhimpana kurssiveljenä.

Kadettivääpelimme muisteli muutamin välähdyksin kelpo viestimiestä, joka oli opiskeluvuosilta jäänyt mieleen innokkaana ratsastajana. Harry oli eläkkeelle jäätyään siirtynyt Portugalin Algarveen, jonne rakensi talon, mutta palasi viimeiseksi vuosikymmenekseen takaisin ja asettui Järvenpäähän. Me Konstan Möljään saapuneet kuusi veljeä, John Björkell, Erkki Hietamäki, Antero Karvinen, Martti Keskitalo, Allan Koskinen ja Esko Nieminen nousimme kunnioittamaan joukosta poistunutta Harrya hetken hiljaisuudella

Kurssimme 60-vuotisjuhlan jälkeen alkaneen kauniin kesän ei annettu hiipua koskematta. Juhlasta oli jäänyt jäljelle viimeinen pullo kuohuvaa Nenän silloin tarjoamista 85-vuotishömpsyistä. Se olisi varmaankin riittänyt virittämään kurkun ja kielen vilkkaaseen keskusteluun. Rajoituttiin kuitenkin tilaisuuden lopuksi kuuntelemaan Nenän tosikertomusia uran alkupuolella pidetyn harjoituksen yllätyskääänteistä, joiden tapahtumaympäristö oli sattumalta aktivoitunut juuri ennen syyskuun rokkalounasta Kuopiossa tapahtuneen onnettomuuden vuoksi.

Kokelaita Kuopiossa

Kadettikoulun päätyttyä Ryynäsen Lasse ja minä saimme ensimmäiseksi palveluspaikaksemme Pohjois-Savon Prikaatin Kuopiossa. Lasse määrättiin kranaatinheitinkomppaniaan ja minut panssarintorjuntakomppaniaan. Prikaatiin saapuivat kokelaat RUK:sta. Kokelaiden muutaman kuukauden johtamisharjoitteluun oli liitetty parin viikon jatkokoulutus. Olin jo saanut uuden siirron RUK:uun ja minut heitettiin ennen lähtöä ”joutavana miehenä” sen johtajaksi. Sain apulaiseksi hyvin motivoituneen ylikersantin – muistaakseni nimeltään Oma Hakkarainen – ja käteen esikunnan laatiman ohjelman, joka päättyi kahden päivän sissiharjoitukseen.

Silloin, 1950-luvun lopussa, kaupunkialueen laidassa oli vielä jäljellä melko laaja ja luonnontilassa ollut Neulamäki. Se sopi hyvin sissitaitojen harjoittelemiseen. Ensimmäisen päivän iltahämärässä tiedusteltiin kohde yön jälkeiseksi lopputehtäväksi. Sellaiseksi valikoitui junan suistaminen raiteiltaan aluetta halkovan radan kallioleikkauksessa.

Partio kävi alkuyöstä selvittämässä lähimmältä, Kurkimäen pysäkiltä junien aikataulut. Niiden mukaan junaliikenteessä oli aamulla sopivan mittainen väli, jossa valmistelut ehdittäisiin tehdä. Joukko jaettiin kahtia, molemmilla yksityiskohtaiset tehtävät vartiointeineen ja harjoituspanosten asentamisineen. Tehtävän suorittamisen jälkeen alueelta piti vetäytyä eri puolille rataa, harhauttaen jäljittäjät ja kokoontua muutama kilometri pohjoisempana radan ylittävän kärrytien luona. Vetäytymisen aikana kuvattiin molemmille joukon puolikkaille tulitaisteluun joutuminen ja yhden miehen haavoittuminen niin, että jouduttiin antamaan ensiapu ja asiaan kuuluva lääkitys, sitomaan ja haavoittuneen mukana kuljettaminen maastossa valmistelluin välinein. Siirryin seuraamaan harjoituspanosten ja sytytyslankojen asentamista kallioleikkauksen päältä.

Kaksi kokelasta oli suorittamassa tehtävää keskellä kallioleikkausta, kun kuului veturin ääni. Leikkausta lähestyi aavejuna, jolla tarkoitettiin aikatauluihin sitomatonta tavarajunaa, joita liikkui normaalin liikenteen väleissä.

Leikkauksessa olleet miehet eivät olisi ehtineet juosta pois, joten huikkasin, että suojautuvat kallioseinämien juuressa oleviin ojiin. Miehet mätkähtivät radan molemmin puolin mahalleen reppu selässä. Juna meni, valmistelut suoritettiin loppuun, kuvattiin kiskojen räjäytys ja joukko painui metsään. Seurasin itse toisen puolikkaan mukana kohti kokoontumispaikkaa, joukon suorittaessa matkalla suunnitellut tehtävät.

Tielle kiirehdin ensimmäisenä, tarkoituksena havainnoida, kuinka huomaamattomasti joukon puolikkaat ilmestyisivät, Kävelin kohti rataa ja huomasin, että tien poskeen oli pysäköity SA-ambulanssi, josta oli vedetty esiin paarit. ”No, mitäs täällä?” kysyin tutulta lääkintäkersantilta. ”Sairaalaan ilmoitettiin, että täällä on sattunut onnettomuus.” – Siis joku muukin porukka on harjoituksissa alueella, kävi mielessä.

Jatkoin tasoristeykseen ja näin kahden siviilipukuisen miehen lähestyvän sitä kallioleikkauksen suunnasta. Tervehdimme ja toinen tokaisi kuin olisi odottanut minua: ”Ei siellä mitään ollut!” ”Mitäs olisi pitänyt olla”, kysyin. Selvisi, että miehet olivat Kuopion poliisilaitoksen etsiviä, jotka oli lähetetty, koska pari tuntia aiemmin oli nähty junan alle jäänyt sotilaspukuinen mies.

Pääkopassa välähti: Kun olin seuraamassa junan ohimenoa kallioleikkauksen päällä, olin huomannut lämmittäjän kurkottuvan veturin sivuikkunasta vyötäröä myöten ulos. Ilmoituksen aikamäärä täsmäsi. Kerroin harjoitustilanteen etsiville ja tarkistin, että ambulanssi oli saanut samanlaisen tehtävämäärityksen kuin nämä.

Paarit työnnettiin takaisin ambulanssiin. Etsivät tekivät lähtöä. Samassa kuului taas auton ääntä. Kärrytietä lähestyi SA-kilvin varustettu Volkswagen, pysähtyi ambulanssin viereen ja ulos astui prikaatin komentaja, eversti Tapio Peitsara huoltopäällikön kanssa. Tein ilmoituksen käynnissä olevasta harjoituksesta arvellen, että herrat olivat tulleet seuraamaan sen kulkua, olihan siitä annettu esikuntaan suunnitelma aikatauluineen ja harjoitusalueineen. – Eivät olleet! Olivat lähteneet, ehtiäkseen ennen kuin ”onnettomuus” toisi paikalle lehdistöä.

Samassa kuului risahdus, metsästä ilmestyi taistelijapari ja toinen viittasi kädellään kutsuvasti tulosuuntaan. Tielle valui harjoitusjoukon puolikas avoparijonossa. Toisessa jonossa kaksi kantajaa roikotti välissään paareja, joilla makasi lähes kokonaan vessapaperiin kääritty mies.

Ambulanssiin tuli liikettä. Paarit liukuivat kiskoiltaan ennen kuin ehdin tehdä mitään. Selvitin prikaatin komentajalle, että tapahtuma kuului harjoitukseen. Rauhoituttiin, paarit työnnettiin ambulanssiin ja vieraat tekivät lähtöä.

Mitään ei ehtinyt valmiiksi, kun tasoristeyksen toiselta puolen ilmestyi uusi avoparijono, lähes samanlainen kuin edellinen, ”haavoittunut” vain tällä kertaa haarakepistä tehtyyn kainalosauvaan ja toisella puolella tukevaan partion jäseneen nojaten, kuitenkin lähes yhtä tiiviissä paketissa kuin kohtalotoverinsa hetki aikaisemmin. Lääkintäkersantin vauhko ilme paljasti, että ajan, paikan ja tapahtumien taju olivat kaukana normaalista mielentilasta. Käsi haroi auton takaoven kahvaa ja äskeinen tilanne oli toistua.

Prikaatin johtokaksikko poistui vaitonaisena. Kokosin porukan, pidin lyhyen syventymiskeskustelun ja päätin harjoituksen. Oli tapahtunut kylliksi, suunniteltu koulutus annettu – ylimääräisin maustein. Vetäydyimme metsän siimekseen, pois mahdollisen lehdistön ulottuvilta.

Marssittiin kasarmialueelle pääportista. Sille saapuessa selvisi, että sana oli kiirinyt – lopputilannetta lukuun ottamatta – ja kyselijöitä riitti pitkin iltaa. Itseäni kaiveli jonkin aikaa epäilys, että tapahtumaan tahtomattaan sotketut mahtoivat noitua ensimmäistä luutnanttivuottaan palvelevan elämän alokkaan temppua, johon kokeneet ja arvonsa tuntevat esimiehet ja muut ammattilaiset oli ”narrattu” mukaan.

Toisaalta – ajellessaan takaisin herrat ehkä sittenkin tunsivat itsensä pohjimmiltaan helpottuneiksi. Pari-kolme tuntia oli mennyt aikaa pahimman odotuksessa, mutta lopputunnelmat olivat keveät ja valoisat. Mitään seurauksia ei avoimesti ilmennyt myöskään harjoituksen johtajan suuntaan. Miten sitten lie juttuja kerrottu porukoissa.

Syyskuussa Kuopion Kolmisopen alueella tapahtui onnettomuus, jossa linja-auto syöksyi kallioleikkauksen ylittävältä sillalta junaradalle ja neljä matkustajaa kuoli, useiden loukkaantuessa. Paikka vaikutti tutulta ja etsin tietokoneestani Google Maps -ilmakuvat. Haarukoin leikkauksen pohjoispuolista maastoa ja löysin kolmisen kilometrin päästä radan poikki kulkevan kärrytien. Olin kuusi vuosikymmentä aikaisemmin ilmeisesti seisonut silloin metsäisen kallioleikkauksen reunalla. Nyt siihen oli ilmestynyt silta, joka ylitti rautatien. Iltapäivälehden kuvassa kaide oli repeytynyt.

Nenän juttuun päätyi varsinainen kokous, mutta jo edellisen, eli elokuun rokkalounaan jälkeen ehti tapahtua paljon sekä iloista että murheellista, josta vasta seuraavassa kerrotaan.
Näyttävimmin kurssin mainetta piti loppukesästä yllä Antti Uotila, joka valmistii muutamaa kuukautta ennen vuoden 1968 valmistumistamme edesmenneen Esko Nurmisen kunniaksi muistoristin ja -paalun Pyry koneen putoamispaikalle.

Näin Antti raportoi muistomerkin paljastustilaisuudesta:

Esko Nurmisen muisto

Seitsemäs syyskuuta on ilmavoimien vainajien muistopäivä. Kävin laskemassa ruusukimpun Nurmisen Eskon kaputtipaikalle.

Mielessäni oli ollut moneenkin otteeseen Eskon muistolaatan aikaansaaminen, mutta se oli aina jäänyt. Suurin syy oli se, että Ilmasotakoulun Kilta pystytti aikanaan yhteisen patsaan kaikkien Ilmasotakoulussa lento-onnettomuuksissa surmansa saaneiden muistolle. Patsas on nykyisin Kauhavan kirkkopihassa.

Viime syksynä tuli Kansallisten seniorien keskustelukerhossa puheeksi minun aikanani sattuneet lento-onnettomuudet ja tulin maininneeksi, että kadettitoverin kaputista on kohta kulunut 60 vuotta ja onnettomuuspaikka olisi hyvä löytää. Paikalla oleva evp-toimiupseeri sanoi tuntevansa henkilön, joka ilmeisesti tietää paikan.

Kyseinen henkilö opasti meidät Ojutjärvelle, mutta ei aivan oikeaan paikkaan tai ymmärsimme väärin hänen selostuksensa. Saimme kuitenkin tietää maanomistajan nimen, joka sitten vei meidät hänen isänsä aikanaan pienellä puuristillä merkitsemälle paikalle. Nykyinen isäntä oli uusinut ristin.

Laatta tilattiin löydetyn onnettomuuspaikan perusteella Hämeenlinnasta ja kadettiveli Veikko Stark huolehti tilauksen Kauhavalle. Tarkoitus oli kiinnittää se lähellä olevaan kiveen. Oikealla putoamispaikalla ei kuitenkaan ollut kiveä lähietäisyydellä, joten päädyimme kaksiosaiseen puurakennelmaan.

Muistoristin paljastus oli 16.08. Meitä oli paikalla parisen kymmentä henkeä, Eskon lähiomaisia kolmessa polvessa. Kadettiveljet minun lisäkseni olivat Peltolan Antti ja Virrankosken Mikko. Tilaisuus oli karun yksinkertainen; muisteltiin tapahtumaa sekä omaisten että meidän, lentäjäveljien kannalta. Paikallislehti Komiat teki tilaisuudesta jutun. Luovutin muistopaalut Lentosotakoulun Killan hallintaan.

Tilaisuuden jälkeen nautittiin yhteinen lounas. Siellä Eskon veli muisteli kuolinviestin saapumista kotiin. Se oli tietysti järkytys, mutta isälle vielä järkyttävämpi. Eskon isä oli työmatkalla Keski-Suomessa ja kuuli uutisista poikansa kuolemasta.

Lopuksi tutustuttiin Lentosotakoulun Killan puheenjohtajan Kari Janhusen johdolla Lentokonepuistoon, jossa on esillä myöskin Pyry, kone, jollaisella Esko teki viimeisen lentonsa.

Pohojalaanen karjalaistui

Olisimme melko yhdentekeviä maailman maiden joukossa, ellei meillä olisi heimoja ja murteita. Ei meillä olisi edes omaa maata, elleivät heimot ja eri tavat ilmaista itseään olisi ymmärtäneet ja oppineet suvaitsemaan toisiaan niin paljon, että kehittivät ja hyväksyivät yhteisen kielen.

Parasta kehittymistä on toisaalta ollut se, että hyväksyminen on tapahtunut heimoluonteen ja murteiden säilyessä oman alkuperän peruspiirteinä.

”Puhuu yhtä ja ajattelee muuta” tai ”ajattelee näin, mutta tekee toisin” ovat kielteisesti ajateltua ihmisen olemusta ja sellaiseksi näkee usein kevyesti tulkittavan niin monen yhteisön kuin yksityisen ihmisen tekemiset. Suomalaisten olemuksessa tällaisen tulkinnan nimi on kateus.

Oman kurssimme elämänmenosta saimme voimannäytteen kesäkuun 60-vuotisjuhlassa. Se osoitti sekä osallistujien määrän että jäntevyyden pystyvän selättämään ikävuosien paineet. Toiminta jatkuu.

Yksilötasolla saimme kantavan esimerkin ensimmäisen kappaleen ominaisuuksien toteutumisesta sekä yhteisössä että sen jäsenessä kurssiveljemme Erkki Hietamäen jouduttua huomionosoituksen kohteeksi. Ekistä maalattiin muotokuva, joka juhlallisuuksien kera ripustettiin Lappeenrannan upseerikerhon seinälle. Todistamassa olivat omaisten lisäksi niin entiset esimiehet kuin alaisetkin ja monien Ekin vapaaehtoistyön järjestöjen edustajat.

Lappeenrantalaiset olivat porukassa luoneet sekä idean että sen taloudellisen toteuttamisen. Eki itse halusi, että hänet maalataan rakuunamajurin univormussa, kunniakkaimmassa tehtävässä ennen everstiluutnantiksi ylentämistä. Lopputulos todistaa, että pohjalaisesta oli kehittynyt karjalaisympäristönsä hyväksymä eläjä.

Sattumalta postiluukuistamme tipahti ennen 18.10. rokkalounasta Kylkirauta, jossa alkukesän juhlamme raportti pääsi vapaaehtoistoimintaa käsittelevään teemanumeroon. Kannattaa lukea erikoisesti asiantuntijoiden selväpiirteiset selvitykset. Ne kirkastavat mieliin monia perusteita, jotka ehkä jäävät miettimättä arkisen työn touhussa. Toivottavasti ne panevat myös meidät itsemme ajattelemaan, olemmeko tehneet osuutemme tällä kolmannen sektorin alueella, joka ei useinkaan näkyvästi voi palkita, mutta joka antaa osallistujalleen mielen täyttymyksen.

Harry Halmeen hautajaiset 22.9.2018

Siunaustilaisuus pidettiin Järvenpään siunauskappelissa klo 13.00 alkaen. Kappelissa oikealla puolella istui runsas omaisten ja ystävien joukko (30–40 henkeä), mm. eräs herrasmies Ruotsista, ystävä rouva Terttu Halmeen sotalapsiajalta Bodenin alueella. Vasemmalla odottelin kadettivääpelin kanssa. Siunauksen toimitti rovasti, FT Pekka Rehumäki. Kanttorin alkusoiton jälkeen alkoi kukkalaitteiden lasku ja tuli meidänkin vuoromme astua esiin. Aku Karvinen luki muistosanat, laski kukkalaitteemme, kumarsimme ja palasimme paikoillemme. Pappi, joka myös oli Halmeiden kummipoika, muisteli lämpimästi Harryn elämää ja saavutuksia ja siunasi vainajan. Virren jälkeen eteen marssi Järvenpään Mieslaulajat esittäen kaksi laulua.

Muistotilaisuus oli muutaman minuutin ajomatkan päässä Kirkon Kulman juhlasalissa. Juontajana toimi mainittu rovasti Rehumäki, joka ohjasi hautajaisväen ruokailuun. Kahvittelun jälkeen ekonomi Ilkka Rove kuvaili Harryn monipuolista ja aktiivista elämää Suomessa ja Portugalissa. Tiesimmekin jo, että Harry oli taitava ampuja ja ratsastaja. Minulle oli uutta, että hän oli rakentanut talon Algarveen ja Suomeen palattuaan ryhtynyt purjehtijaksi.

Molemmat tilaisuudet olivat vaikuttavia ja mieleenpainuvia.

Stig-Björn Ulfsson sotilasmenoin sukuhautaan Hietaniemessä

Yhteydet kurssiveljeemme Uffeen jäivät satunnaisiksi hänen muutettuaan Ahvenanmaalle vakinaisesta virasta erottuaan. Ikimuistoinen tuli kuitenkin matkasta, jonka hän järjesti 20.–22. toukokuuta 1988 uuteen kotisaaristoonsa kurssin 30-vuotisjuhlan merkeissä Kale Usvan toimiessa matkan järjestäjänä. Menomatkalla M/S Sallyssa kadettivääpeli Aku johti kurssikokouksen ja kokouspöytäkirjan mukaan matkaan oli lähtenyt 89 osanottajaa. Tuoni oli kuitenkin jo silloin koskettanut, joten kokous alkoi hiljaisella hetkellä Risto Revon ja Martti Lintulan muistoksi.

Uffe loittoni maallisesta ajastamme 13.9. ja hänet siunattiin 6.10.2018 sotilaallisin menoin Hietaniemen Vanhassa kappelissa. Kappelin tilat kävivät ahtaiksi, sillä mantereellisen osanoton lisäksi Ahvenanmaalta oli saapunut runsaasti saattoväkeä. Vieraita oli kaikkiaan arviolta noin 80.

Kappelin etuosassa nähtiin neljä lippua, Uudenmaan Prikaatin, sen patteriston, yksi Ahvenanmaalta ja kunniavartioitu Suomen lippu. Arkun ympärillä oli Uudenmaan prikaatin upseerivartio. Ruumiinsiunauksen toimitti rovasti Jonas Gehlin.

Eversti Erik Erroll palautti mieliin tapahtumia Uffen uran varrelta muistopuheessaan. Viimeisenä kappelissa puhui kurssiveli John Björkell. Puheessaan John muisteli aurinkoista Ahvenanmaan matkaa, jolloin kurssi sai tutustua Bomarsundin linnoitukseen, Kastelholman linnaan ja Ahvenanmaan lääninrovastin opastuksella Jomalan kirkkoon. Maakunnan edustajat kävivät erikseen kiittämässä Johnia puheesta.

Arkkua ulos kannettaessa kuoro lauloi Lasse Mårtenssonin ”Myrskyluodon Maijan”. Kukat laskettiin vasta haudalla. Oman joukko-osaston, Uudenmaan Prikaatin seppeleen laski prikaatin komentaja, eversti Arvi Tavaila. Kurssimme kukat laskivat arkulle John Björkell Rose-Marie rouvansa kanssa. Muistotilaisuus Mestaritallin suuressa salissa täyttyi ääriään myöten. Ahvenanmaalaisten aikataulu pakotti typistämään ohjelmaa, jota lyhennettiin jättämällä saapuneet adressit lukematta ja nähtäväksi muistopöydälle.

Harrashenkinen tilaisuus päättyi Stig-Björnin vanhimman pojan, Johanin lämpimiin kiitossanoihin saattoväelle osanotosta.

***

Joululounaalle kokoonnumme 4.12.  klo 12.00 Helsingin Suomalaisen seuran tutussa Pohjola kabinetissa. Piikki on auki sekä Nenän sähköpostissa niemisenesko(at)gmail.com että puhelimessa 040 5615459.

Listassa on jo kuusi nimeä, ensimmäisenä Barbara Rutanen, joka ehti ilmoittautua, ”vaikk’ei peli vielä soinutkaan” (kuten Viipurin Vihtorin polkassa). Pankaa siis langat kuumiksi hyvissä ajoin ennen marraskuun loppua.

Nenä