Tämän raportin päämäärä on tuoda 42. kadettikurssin jäsenten tai yhteydenpitäjiksi ilmoitettujen tiedoksi  marraskuun 10. päivänä 2022 järjestetyn, viimeiseksi ajatellun yhteisen lounastilaisuuden tapahtumat siten laajennettuina, että lukijalle tarjoutuu tilaisuus muistella lähinnä allekirjoittajan arkistoon taltioituneita, satunnaisesti poimittuja tapahtumia kurssin palvelusvuosien ajalta.

Kurssin olemusta oli 50-vuotisjuhlassa luonnehdittu seuraavasti: Kurssi jää historiaan muun muassa siksi, että sen kuluessa järjestettiin ja merkittiin kirjoihin ne perinteet, joita kurssien sisäisessä elämässä on sen jälkeen seurattu ensi- ja kasteöineen, perinnevirkailijoineen jne. Luonnehdinta ”uudet perinteet” tarkoitti monien koulun toiminnan myötä vähitellen koostuneiden tapojen perinteitä kunnioittavaa uudelleen arviointia, valintaa ja osittaista karsimista järkeviin uomiin ja pysyväksi ohjeeksi tuleville kursseille.

Kun silmäilee Kadettimatrikkelia nyt, edelliseen voisi lisätä, että meistä tuli myös kurssi, jonka valmistuessa oli jo selvästi toteutumassa uuden ajan kääntyminen valoisampaan monien kituvuosien jälkeen. Kadettikouluun alkoi tulla yhä enemmän opiskelijoita. Kadettimatrikkelin kurssiluetteloita plaratessa käy selväksi, mistä omien palvelusvuosiemme aikainen heittely ammatin tasossa johtuu; Ensimmäiseksi kiinnittyy huomio sotien päätyttyä olleen puolentoista vuoden tauon vaikutukseen. Kun koulutus käynnistyi uudelleen vuoden 1947 alussa, koulusta valmistui vain 56 kadettia, eli lukumäärä putosi 150:llä.

Epävarmat ajat jatkuivat seuraavan vuosikymmenen puolelle, aallon pohjan käydessä 13:ssa valmistuneessa 36. kurssilta. 50-luvulla kadettien määrä pysytteli 60-70:n lukumäärissä , kunnes vuosikymmenen vaihtuminen toi kouluun 116 opiskelijaa, minkä jälkeen lukumäärä pysyi yli sadassa aina vuoteen 1967 saakka, kunnes se laskettiin jälleen alle sadan, kun suurimman, 51. kurssin valmistuneiden määrä oli ollut 221.

Upseeripula oli hellittänyt otteensa. Olimme saranakurssi, joka ei vielä alkuvuosikymmenen aikana – silloin, kun varusmies oli välittömästi silmiemme alla – nähnyt palveluskavereinaan läheskään samoin peruskoulutettuja ja joutui ottamaan kokemuksiinsa nähden verrattomasti ylimitoitetun vastuun uran varhaisessa vaiheessa, kunnes kesävänrikit ja peruskouluttamattomat kersantit alkoivat vähitellen vaihtua. Kadetti- ja kanta-aliupseerikoulutus alkoi tuottaa alan miehiä ja sotien jälkeen palvelukseen jääneet väistyivät hiljalleen eläkkeelle tai siviilissä avautuviin tehtäviin vaurastuvassa maassa.

”Minne veikään askeleemme”

Katselen edessäni olevaa kirjettä. Sen päivämäärä on 4.3.1997 ja allekirjoittajana Antero. Jakelu: 42. kadettikurssi.

Varsinainen asia on kurssiveljiltä kiirehdittävä ”pikku juttu”, kunkin itse kirjoittama. On päätetty tehdä kirja puoli vuosisataa sitten alkaneesta kadettiupseerin taipaleesta. Koostajaksi on valittu Joppa, Nimikin on jo hyväksytty, Nenän ehdottama minne veikään askeleemme – preesensistä imperfektiin muunnettu säe ensimmäisen joukkueenjohtajamme Pentti Sirolan suomeksi kääntämästä saksalaismarssista Mein Schlingerland – josta oli tullut kurssin merkkimarssi. Juttuja puuttuu vielä ja alkaa olla hoppu, jos mieli saada kirja jakoon juhlapäiväksi.

Käännän ympäri kansion, jossa kirje on kaiken aikaa ollut päällimmäisenä. Viimeisenä viisisenttiseksi  paisuneesta paperinivaskasta avautuu käsin kirjoitettu pöytäkirja. Sen päivämäärä on jäänyt merkitsemättä, mutta kokouksen pykälistä selviää, että kymmenvuotisjuhlaa siinä vietettiin vuoden 1968 keväällä armaan korpuksemme tiloissa ja peruspaalut luotiin tuleville yhteyksille, päättäen tavata jälleen viiden vuoden kuluttua.

Lienee ollut tarkoitus kirjoittaa asiakirja koneella täydellisemmäksi. Sitä ei koskaan tapahtunut ja harvoin myöhemmistäkään kokouksista, joten kurssin historiaan taltioituivat vain ”arvokkaat alkuperäiskäsikirjoitukset” – jotka taas yleensä unohtuivat Nenän arkistoihin. Päätökset toteutettiin kadettivääpelin mustakantisen vihon merkintöihin ja sihteerin muistiin luottaen, eikä sihteeriä koskaan uhkailuista huolimatta erotettu.

Ensimmäinen vuosikymmen oli ammattiin asettumisen aikaa. Olimme hajautuneet ympäri Suomen, kukin aselajinsa yksiköihin ja yllämainitun pöytäkirjan liitteenä oleva luettelo kertoo, että monen työpaikka oli jo ehtinyt vaihtua joukkueenjohtajan tehtävästä eri tasojen esikuntiin tai jatkokoulutus käynnissä sotilasopetuslaitoksissa. Ei siinä vielä tunnettu laajempien  sosiaalisten kokoontumisten tarvetta. Perhe-elämä otti ensi askeliaan ja ammatin sisäistyminen siihen liittyen täytti ajatusmaailman.

Kurssijuhlista tuli jatkumo

Pohja oli kuitenkin luotu kurssin keskinäiseen kanssakäymiseen ja viisi vuotta myöhemmin toteutui uusi kurssijuhla. Sen jälkeen tilaisuudet toistuivat kerran vuosikymmenessä, jatkuen tähän, vuoden 2022  kurssijuhlaan, joka toteutui perinteisessä Konstan Möljässä ja sai osanottajiksi yhteensä 14, joista 8 kadettiveljeä, kaksi puolisoineen. Kurssin henki kävi ilmeiseksi, kun mukaan ilmoittautui myös seitsemän leskirouvaa, joista kolme joutui peruuttamaan osanottonsa viime hetken sairastumisen vuoksi.

Konstan Möljän Viipuri-kabinettiin kaikki olivat saapuneet ennen sovittua 13.30 määräaikaa, mikä todisti kurssin loppuun saakka säilynyttä kurinalaisuutta. Kadettivääpeli oli sävyttänyt tervehdyksensä kokoamalla katsauksen koko kurssiajan mieleenpainuvimmista tapahtumista:

” Vuodesta 2020 kurssi odotti tilaisuutta kokoontua jälleen, mutta pandemia esti hankkeet. Syksyllä 2022 tehtiin kuitenkin päätöstilaisuuden järjestämiseksi. Kokoontumispäiväksi valikoitui torstai 10.11. 2022 – torstain traditionaalinen rokkapäivä –  ja paikaksi Konstan Möljä vanhojen Viipuriperinteidensä vuoksi.

 Jälleennäkemisen ilo ja tervehdykset aloittivat kokouksen. Yhteiseen pöytään asetuttua muistettiin  pois menneitä kurssiveljiä hetken hiljaisuudella. Kolmen viime vuoden aikana olivat joukosta poistuneet John Björkell v.2020, Jukka Kivimäki, Antti Hautaniemi ja Reijo Vuontelo v.2021 sekä tänä vuonna Herman Suominen, Teuvo Paanila, Juhani Herranen ja Ilppo Voutilainen.

Peruste lounaan nimeämisessä viimeiseksi juhlaksi, johon kurssin nimessä kokoonnumme, oli kokemus, joka oli saatu edellisestä tilaisuudesta, jolloin ilmoittautuneista jäi – koronan vuoksi – saapumatta lähes puolet. Päätettäessä tämän tilaisuuden järjestämisestä, ajoitimme sen tilanteessa, jossa epidemia näytti laantumisen merkkejä.

Meitä kadettiveljiä on nyt jäljellä 14 ja keski-ikä hivelee 88:aa. Ikähajonta on kirjoitus- hetkellä yhdeksän vuotta, ikäpresidentti Veikko Starkin 95 vuodesta kuopus Mikko Virrankosken 86:een. Sotilasarvoissa loppusaldoksi jäi yksi kenraaliluutantti, kaksi kenraalimajuria, yhdeksän everstiä, 12 everstiluutnanttia, 17 majuria, 15 kapteenia, kuusi yliluutnanttia ja kuusi luutnanttia, yhden ehtimättä tulla nimitetyksi ennen lento-onnettomuudessa menehtymistä.

Oma mielenkiintonsa on vertailussa oman ja seuraavan kurssin vastaavan arvojakauman kanssa. 43:s kurssihan käsitti vain 35 maavoimien kadettia ja sai lähes neljännesvuotta pidemmän koulutuksen. Loppusaldoksi tuli yksi kenraaliluutnantti, kaksi kenraalimajuria, seitsemän everstiä, 11 everstiluutnanttia, 12 majuria ja kaksi kapteenia. –Omalta kurssiltamme maavoimiin valmistui 62.

Konstan Möljä oli parin vuosikymmenen ajan ollut tyyssijamme torstaipäiviksi kerran kuussa ajoitettuna tapahtumana. Sen maine oli vähitellen kiirinyt yli rajojen, ja ravintola oli erityisesti pitänyt kunniassa karjalaisia perinteitä. Omistajan vaihtuessa siitä oli tullut myös japanilaisten suosikki – osasyynä ilmeisesti uuden omistajan kokemustausta maasta.

Suosio oli valitettavasti aiheuttanut myös asiakkaiden runsastumisen, mikä yllätti nyt oman tilaisuutemme järjestelyt ja kabinettimme osoittautui hieman ahtaaksi  liikuttaessa. Onneksi olimme ajatelleet itse aterian tällä kertaa vähemmän merkitykselliseksi, koska nyt oli pääasia vielä kerran nähdä toisemme yhteisessä tilaisuudessa ja se toteutui henkilökunnan ystävällisen ja kärsivällisen asenteen vuoksi.

Osanottajia oli kehotettu tuomaan mukanaan omia muistumia ajastamme. Niitä oli  enemmän kuin aikaa. Antti Uotila oli parhaiten antanut etukäteen tiedoksi pari juttua ja niistä toinen tuli juhlassa kerrotuksi, mutta molemmat liitettiin tämän raportin höysteiksi.

Kaikissa tasavuosin pidetyissä tilaisuuksissa on yhteishenkeä pitänyt yllä aviopuolisoiden kannustus, jonka vakuuttavin todiste on, että yhteydet kurssiin ovat jatkuneet monilla leskeksi jääneelläkin, kuten viimeisen lounaan osanottokin todisti.

Entisen muistelu onkin hyvä aloittaa John Björkellin puheella kurssin vuosijuhlassa 5.6.2013 Lahden Upseerikerholla.

***

John Björkell  puhui naisille

Arvoisat upseerirouvat, Ärade officersfruar – Mina damer och herrar

On minulle suuri kunnia esittää Teille, hyvät Rouvat kurssimme tervehdyksen tänään kurssin 55-vuotisjuhlassa täällä Lahden perinnerikkaalla upseerikerholla.

Me valmistuimme vuonna 1958 ja jouduimme ensimmäisiin palveluspaikkakuntiin eri puolille Suomea – ei aina omien toivomuksien mukaisesti.

Te, arvoisat rouvat, seurasitte meitä siitä huolimatta ettei aina paikkakunnalta löytynyt sopivaa, koulutusta vastaavaa työtä. Toiset joutuivat asumaan erillään miehestään monestakin syystä, asuntotilanne oli silloin huono koko maan joukko-osastoissa. Muistan hyvin  vanhan navetan majoituspaikat Dragsvikin varuskunnassa, niissä oli vielä rännit paikalla.

Arvoisat rouvat, te olette olleet meidän tukenamme koko virkauran ajan. Me emme varmaan aina nähneet, emmekä osanneet riittävasti arvostaa Teidän osuuttanne yhteiselomme ponnistelussa, olihan meillä silloin päällimmäisenä vain virkauralla onnistuminen. Perhe ehkä saattoi jäädä vähemmälle huomiolle.

Me upseerit olemme myös ylpeitä siitä, että Te hyvät rouvat edelleen olette meidän tukenamme, joko yksin tai miehenne kanssa. Arvostamme suuresti sitä, että leskirouvat edelleen tukevat toimintaamme ja siten myös koko Suomen asiaa, maan itsenäisyyden puolustamista. Kiitos siitä! Me haluamme tukea niitä rouvia, jotka ovat jääneet yksin. Te viette asiamme eteenpäin , Te olette osa meistä.

Kadettikurssin rivit valitettavasti tulevat harvenemaan, mutta toivottavasti näitä kokoontumisiä tullaan tulevaisuudessa järjestämään entiseen tapaan, aikahan ei lopu, ikä se kasvaa. Kurssin päätöksen mukaisesti Te, arvoisat rouvat, olette tervetulleita yhteisiin tilaisuuksiin.

Me, kadettikurssi 42:n edustajat nousemme – daamit istuvat – ja kohotamme maljan meidän daamiemme kunniaksi.

***

Uotilan Antin jutut – Suksissa ei ole jarruja

Tammikuun kolmaskymmenes päivä vuonna 1958 ei hevin unohdu.

Olin silloin taisteluharjoituslennolla PY-35:llä. Pyryssä oli talvella alla sukset, joten jarruja ei ollut lainkaan. Menoa sai hiukan hillittyä pitämällä sauva aivan takana, jolloin kannus pikkasen hidasti.

Oli kohtalainen tuuli ja lumi pöllysi. Pyrystä ei näe eteenpäin muuten kuin mutkittelemalla, koska moottori estää näkyvyyden pyrstön ollessa maassa. Olin rullaamassa vaihtopaikalle, kun yhtäkkiä moottorin molemmin puolin alkoi näkyä punaiset siiven kärjet. En saanut konetta pysähtymään, vaan kone osui johonkin ja potkuri katkesi. Näin laskuvarjon maassa Pyryn etupuolella. Pian selvisi ,että olin rullannut lennolle lähdössä olleen upseerioppilaan päälle. Potkuri oli iskenyt hänen hartioihinsa, jolloin potkuri katkesi.

Uskoin tappaneeni hänet. Sitä tunnetta en voi oikein mitenkään kuvailla. Järkytyin perusteellisesti. Onneakin siinä rytäkässä oli, sillä pyryn suksi osui viiman kannukseen ja se pysäytti minun koneeni, ettei viimasta tullut romua kaiken kukkuraksi.

Jouduin tietysti kuulusteluihin ja lomakieltoon. Minulle ilmoitettiin, että asia menee sotaoikeuden ratkaistavaksi. Varauduin upseerinimitykseni siirtymiseen jonnekin aikojen taakse. Koko asiasta ei ole kuulunut sen jälkeen mitään. Kukaan ei ole vieläkään minulle kertonut, etten ole syytettynä sotaoikeudessa. Tämä oppilas oli Matti Hara, myöhemmin radiotoimittaja. Hän olisi ilmeisesti toipunut lähes ennalleen, jos varuskunnan lääkäri olisi lähettänyt hänet Tilkkaan välittömästi. Mattia pidettiin kuitenkin toista viikkoa varuskuntasairaalassa, jolloin toinen käsi surkastui ravinnon puutteessa, koska valtimo oli poikki.

Olen tavannut uhrini kerran jälkeenpäin ja valittaessani sitä, että olin lopettanut hänen lentäjä-uransa, jolloin hän kertoi olevansa tyytyväinen elämäänsä, ehkä tyytyväisempi kuin konsaan lentäjänä.

***

Kaverukset maastolenkillä 

En tiedä, miksi Niemisen Jallulle määrättiin kolmen kilometrin juoksulenkki. Se piti suorittaa tietyssä ajassa ja normaalipalveluksen jälkeen. Joko Jallu ei ollut selvinnyt Cooperin testistä tai hän oli ollut syystä tai toisesta poissa.

Testihän suoritettiin urheilukentällä, mutta Jallulle määrättiin maastolenkki ja minut suorituksen valvojaksi. Minä sain tehdä lenkin polkupyörällä. Reitti oli terävän kiilan muotoinen ja sen pitkät sivut olivat n. 400 metriä soratietä ja lyhyt sivu oli metsäpolkua runsaat 100 metriä.

Jallu oli urheiluvarusteissa valmiina lähtöön ja teimme suunnitelman, jotta Jallu varmasti alittaisi annetun aikarajan. Niin pian kun koulu katosi näkyvistä, annoin polkupyörön Jallun käyttöön ja juoksin itse perässä. Jallu jätti pyörän metsäpolun päähän ja jatkoi juoksemalla. Minä tulin perässä kantaen pyörää polkuosuuden ja ajoin Jallun kiinni. Koululle tultaessa kaikki näytti j: Jallu juoksi ja minä valvojana ajoin pyörällä. Kaikki kolme kierrosta tehtiin saman kaavan mukaan ja Jallu selvisi lenkistä alle tavoite-ajan, joskin henkihieverissä, tupakkamies kun oli.

En ole kantanut huonoa omaatuntoa, vaikka olinkin törkeästi rikkonut tehtävän antaneen esimiehen määräystä. Jälkeen päin Jallu kertoi, että oli kyse hänen jatkamisestaan Kadettikoulussa ja kiitti avunannosta.

***

Kokelaita Kuopiossa

Kadettikoulun päätyttyä Ryynäsen Lasse ja minä, Nenä, saimme ensimmäiseksi  palveluspaikaksemme Pohjois-Savon Prikaatin Kuopiossa. Lasse määrättiin kranaatinheitinkomppaniaan, minut panssarintorjuntakomppaniaan.

Prikaatiin saapuivat kokelaat RUK:sta. Näiden muutaman kuukauden johtamisharjoitteluun oli liitetty parin viikon jatkokoulutus. Olin jo saanut uuden siirron RUK:uun ja minut heitettiin  ”joutavana miehenä” uusien kokelaiden johtajaksi. Sain apulaiseksi ylikersantti Oma Hakkaraisen, ja käteen esikunnan laatiman ohjelman, joka päättyi kahden päivän sissiharjoitukseen.

Silloin, 1950-luvun lopussa, kaupunkialueen laidassa oli vielä jäljellä melko laaja ja luonnontilassa ollut Neulamäki. Se sopi hyvin sissitaitojen harjoittelemiseen. Ensimmäisen päivän iltahämärässä tiedusteltiin kohde yön jälkeiseksi lopputehtäväksi. Sellaiseksi valikoitui junan suistaminen raiteiltaan aluetta halkovan radan kallioleikkauksessa.

Aikataulujen mukaan junaliikenteessä oli sopivan mittainen väli, jossa valmistelut ehdittäisiin tehdä. Joukko jaettiin kahtia, molemmilla yksityiskohtaiset tehtävät vartiointeineen ja harjoituspanosten asentamisineen. Alueelta piti vetäytyä eri puolilla rataa harhauttaen jäljittäjät ja kokoontua muutaman kilometrin päässä radan ylittävän kärrytien luona.

Vetäytymisen aikana kuvattiin molemmille joukon puolikkaille tulitaisteluun joutuminen ja yhden miehen haavoittuminen niin, että jouduttiin antamaan ensiapu ja asiaan kuuluva lääkitys, sitominen ja haavoittuneen mukana kuljettaminen maastossa valmistelluin välinein.

Seurasin harjoituspanosten ja sytytyslankojen asentamista kallioleikkauksen päältä. Kaksi miestä oli suorittamassa tehtävää keskellä leikkausta, kun kuului veturin ääni. Leikkausta lähestyi ns. aavejuna, jolla tarkoitettiin aikatauluihin sitomatonta tavarajunaa, joita liikkui normaalin liikenteen väleissä,

Leikkauksessa olleet miehet eivät olisi ehtineet juosta pois leikkauksesta, joten huikkasin, että suojautuvat kallioseinämien juuressa oleviin ojiin. Miehet mätkähtivät radan molemmin puolin mahalleen reppu selässä. Juna meni, valmistelut suoritettiin loppuun, kuvattiin kiskojen räjäytys ja joukko painui metsään. Kävelin itse toisen puolikkaan mukana kohti kokoontumispaikkaa joukon suorittaessa matkalla suunnitellut tehtävät.

Tielle kiirehdin ensimmäisenä, tarkoituksena havainnoida, kuinka huomaamattomasti joukon puolikkaat ilmestyisivät, Kävelin kohti rataa ja huomasin, että tien poskeen oli pysäytetty SA-ambulanssi, josta oli vedetty esiin paarit. ”No, mitäs täällä?” kysyin tutulta lääkintäkersantilta. ”Sairaalaan ilmoitettiin, että täällä on sattunut onnettomuus.” – Siis joku muukin porukka on harjoituksissa alueella, kävi mielessä.

Jatkoin tasoristeykseen ja näin kahden siviilipukuisen miehen lähestyvän sitä kallioleikkauksen suunnasta. Tervehdimme ja toinen tokaisi kuin olisi odottanut minua: ”Ei siellä mitään ollut!” ”Mitäs olisi pitänyt olla”, kysyin. Selvisi, että miehet olivat Kuopion poliisilaitoksen etsiviä, jotka oli lähetetty, koska pari tuntia aiemmin oli nähty junan alle jäänyt sotilaspukuinen mies,

Pääkopassa välähti: kun olin seuraamassa junan ohimenoa kallioleikkauksessa, olin huomannut lämmittäjän kurkottuvan veturin sivuikkunasta vyötäröä myöten ulos. Ilmoituksen aikamäärä täsmäsi. Kerroin harjoitustilanteen etsiville ja tarkistin, että ambulanssi oli saanut samanlaisen tehtävämäärityksen kuin nämä.

Paarit työnnettiin takaisin ambulanssiin. Etsivät tekivät lähtöä. Samassa kuului taas auton ääntä. Kärrytietä lähestyi SA-kilvin varustettu Volkswagen, pysähtyi ambulanssin viereen ja ulos astui prikaatin komentaja, eversti Peitsara huoltopäällikkö Jääskeläisen kanssa. Tein ilmoituksen käynnissä olevasta harjoituksesta arvellen, että herrat olivat tulleet seuraamaan sen kulkua, olihan siitä annettu esikuntaan suunnitelma aikatauluineen. – Eivät olleet. Olivat lähteneet ehtiäkseen paikalle ennen kuin ”onnettomuus” toisi sinne lehdistöä.

Samassa kuului risahdus, metsästä ilmestyi taistelijapari ja toinen viittasi kädellään kutsuvasti tulosuuntaan. Tielle valui harjoitusjoukon puolikas parijonossa ja toisessa kaksi kantajaa roikotti välissään paareja, joilla makasi lähes kokonaan vessapaperiin kääritty mies.

Ambulanssiin tuli liikettä. Paarit liukuivat kiskoiltaan ennen kuin ehdin tehdä mitään. Selvitin prikaatin komentajalle, että tapahtuma kuului harjoitukseen. Rauhoituttiin  ja vieraat jatkoivat lähtövalmisteluja.

Mitään ei kuitenkaan ehtinyt valmiiksi, kun tasoristeyksen toiselta puolen ilmestyi uusi avoparijono, lähes samanlainen kuin edellinen, ”haavoittunut” vain tällä kertaa haarakepistä tehtyyn kainalosauvaan ja toisella puolella tukevaan partion jäseneen nojaten, kuitenkin lähes yhtä tiiviissä vessapaperipaketissa kuin kohtalotoverinsa hetki aikaisemmin.

Lääkintäkersantin epäuskoinen ilme paljasti, että ajan, paikan ja tapahtumien taju olivat jo kaukana normaalista mielentilasta. Käsi haroi auton takaoven kahvaa ja äskeinen tilanne oli toistua…

”Asiaankuulumattomat” poistuivat yksitellen, vaitonaisina. Kokosin porukan, pidin lyhyen syventymiskeskustelun ja päätin harjoituksen. Oli tapahtunut kylliksi, suunniteltu koulutus annettu – ylimääräisin maustein.

Marssittiin kasarmialueelle pääportista. Sille tullessa selvisi, että sana oli kiirinyt – lopputilannetta lukuun ottamatta – ja kyselijöitä riitti pitkin iltaa. Itseäni kaiveli jonkin aikaa epäilys, että tapahtumaan tahtomattaan sotketut mahtoivat noitua ensimmäistä luutnantti-vuottaan palvelevan elämän alokkaan temppua, johon kokeneet ja arvonsa tuntevat esimiehet ja muut ammattilaiset oli saatu vedetyksi mukaan.

Toisaalta: ajellessaan takaisin herrat ehkä sittenkin tunsivat itsensä pohjimmiltaan helpottuneiksi. Pari-kolme tuntia oli mennyt aikaa pahimman odotuksessa, mutta lopputunnelmat olivat keveät ja valoisat. Mitään seurauksia ei avoimesti ilmennyt myöskään harjoituksen johtajan suuntaan.

Miten sitten lie juttuja kerrottu porukoissa…

***

Puhe 50-vuotiaalle kurssille

Suomenlinnan upseerikerho 5.6.2008

Det var en gång en stilla, foglig man.

En hedersman, och Olle hette han…

Herra kadettivääpeli, arvoisat kummikurssimme edustajat, hyvät kadettiveljet ja naisenne!

Saivatko ensimmäiset äännähdykseni aikaan mitään käännähdystä aivojenne salaisissa lokeroissa? Uskon vakaasti – ja se usko perustuu kosketuksiin niiden veljien kanssa, jotka ovat kuukausittain kokoontuneet särpimään rokkaa keskenään – että pään sisäinen toiminta edelleen pelaa ja ulottuu kauemmas kuin siihen yhteiseen historiaamme, joka alkoi puoli vuosisataa sitten.

Siinähän olivat ensimmäiset säkeet siitä tietyllä tavalla surumielisestä balladista, joka kertoi tarinan siitä, huru Olle skulle dränka åsnan. Koulussa sitä päntättiin ja ainakin Kuopion lyseossa opettelimme sen myös ulkoa.

Ollelle poikineen kävi hullusti: alkuperäinen aasin hukutusoperaatio muuttui päätökseksi, että Olle menee itse poikansa kanssa järveen. Mutta mikä oli synkän balladin opetus?

Opetus oli, että ei tule elämästä mitään, jos yrittää olla kaikille mieliksi. Kuten muistanette, Olle yritti sitä kaikki mahdollisuudet käyttäen: käveli poikineen aasia taluttaen, itse tai poika ratsastaen ja lopuksi molemmat selässä istuen. Mutta mikään ei kelvannut. Olle sai huomata, että maailmassa ei ollut tilaa yhdellekään hänen vaihtoehdoistaan. Umpikujassa hän teki ratkaisunsa.

Hyvät juhlijat!. Me emme valinneet ammattia sillä perusteella että sitä harjoittaessamme saisi jatkuvasti tehdä päätöksiä ja toimia niin, että se kaikkia miellyttäisi. Päin vastoin: jo ennen toimeen tarttumista on ollut selvä, että odotettavissa on tuskaa ja kärsimystä, joka ei saa toiminnan kohdetta sen paremmin kuin siihen käskijääkään riemusta ratkeamaan.

Mutta meidän työmme tavoitteet ovatkin jossain kauempana kuin hetkellisessä, välittömässä onnen tunteessa. Kun nyt – kaikki jo uramme päättäneinä – mietiskelemme kaikkea sitä, mitä on tullut tehdyksi, niin eiköhän sen saldona jo vähitellen ole päässyt itse kullekin valkenemaan, että tyytyväisyys elämään ja tehtyyn työhön ei voi perustua siihen, että aina pitää olla hauskaa. Vaivat ja kärsimykset kultaantuvat ajan saatossa – ainakin henkiset muistot.

Meille kaikille  tuli varmasti varsinkin nuorina upseereina tutuksi tilanne, että komennamme edessä olevan joukon liikkeelle kohti metsää – esimerkiksi harjoittelemaan yksittäisen miehen etenemistapoja – ja sataa kaatamalla. Muistan tapauksen Haminasta, kun huomaan kuusen alla kyyhöttävän, läpimärän oppilaan, joka sanoo: Herra luutnantti! Se on mieheltä luonto pois, kun perse kastuu. Kun Haminassa satoi, sitä tuli raskain, tihein pisaroin, ilman verukkeita.

Tällaisia muistoja meillä kaikilla riittänee loputtomiin. Tehtäviä, joihin ryhtyminen on ollut sekä itselle että mielessä pyöriville alaisille äärimmäisen vastenmielistä. Mutta kaikkein ihmeellisintä näissä on se, että kun tilanne on takana, tehtävä täytetty, se muuttuu mielessä kaikkein rakkaimmaksi, usein toistetuksi tapaukseksi muistojen aarrearkkuun, josta voi jatkuvasti ammentaa.

Meillä  niitä ovat ne monet leirit ja vaellukset kadettiajalta, jotka sisältävät arvokasta henkilökohtaista historiaa. Esimerkiksi Kelontekemä on teille ehtymätön voimavara, koska se taisi panna kurssin kaikkein kovimmalle koetukselle. Minun äärirajojani koeteltiin Ähtärin – Petäjäveden korvissa, ja entä Koitere Ozero Pohjois-Karjalassa?

Näitä tarinoita riittäisi loputtomiin ja niitähän me kertailemme aina kun tapaamme. Ulkopuolista ne saattavat huvittaa tai turhauttaa, mutta meille niillä voi olla jopa tervehdyttävä vaikutus. Niiden muistaminen nyt, puolen vuosisadan päässä tapahtumista, on osoitus siitä, että dementia ei ole meitä vielä lopullisesti nujertanut. Tänä päivänä iloitsemme yhä enemmän siitä, kun yhtäkkiä muistamme jonkin vuosikymmenien takaisen nimen, kun se yhdistyy tapahtumaan, ajankohtaan, paikkaan, tilanteeseen. Silloin elämä saa taas sisältöä ja mieli virkistyy

Aluksi olin ajatellut ottaa muutamia muistumia kadettiaikamme kärsimyksistä ja vaivoista. Sitten tuli kuitenkin mieleen, että niitähän me kertailemme joka tapauksessa taas esimerkiksi saunan lauteilla tai kuukausittaisissa rokkatapaamisissa. Sanonkin siis jotain siitä, mitä te, arvoisat kurssiveljet, olette saaneet aikaan varsinaisen ammattinne ohella.

Minusta on merkittävää, että kurssista on pöyhtynyt esiin runsaasti pitkäjänteistä tutkimusta. Erityisesti veteraanien asialla olette olleet monine kirjoinenne. Aamupäivällä jo saimme siitä esimerkin, kun Mikko Virrankoski esitteli uusimman teoksensa. Aiemmin on jo tullut esiin Antti Mikkolan palkittu työ Lounais-Suomen veteraanimatrikkelin kokoajana. Niin ikään palkittu on Elja Purasen työ pioneeriaselajin historiasta.

Käden taitoja ovat kurssistamme esittäneet esimerkiksi Pertti Palos, joka rakentelee lento- ja tietokoneita sekä Ilppo Voutilainen, joka tekee taiteen ohella junia.

Kun ajattelemme sitä keskiyön öljyn määrää, joka on palanut näitä pitkäkestoisia töitä tehdessä, sitä huokausten ja kaipuun määrää, joka on kuumentanut aviopuolisoiden sisuksia työn kestäessä, kumarran syvään kaikille asianosaisille, loistaville aikaansaannoksillenne ja vaimojenne hermojen kestolle.

Alun perin oli tarkoitus, että tästä puheenvuorosta tulisi kronikka kurssimme elon vuosta. Miettiessäni asiaa tulin toisiin ajatuksiin. Mehän olemme jo tällaisen kronikan julkaisseet, kun 40-vuotisjuhliimme valmistui kadettiveli Jopan johdolla toteutettu kirja Minne veikään askeleemme. Alkutahdithan löimme kronikoinnille jo kurrijulkaisu Kalvassa. Suullinen kronikointi taas jatkunee tänäkin iltana ja jälleen ensi syksynä rokkaa särpiessämme sekä tulevissa kurssijuhlissa.

Puheeni alkupuolella synkistelin hieman sarkastisesti ammattimme vakavammista puolista ja päämääristä. Viisi vuotta sitten oli tilaisuus puhua teille, rakkaat naiset Silloin keventelin raihnaistuvan olemuksemme muistivajeita ja annoin teille ohjeita,  vakuutellen Anttilan silti tanssivan kevätniityllä. Nyt saatte Mikko Virrankosken osoittamaan teille ajatuksensa. Itse haluan lopettaa johdattelemalla teidät tunnelmaan, joka ainakin Niemisen perheelle oli tuttu ensimmäisten upseerivuosien ajoilta, ja jonka uskon herättävän samankaltaisia muistoja teissäkin.

Kuvitelkaa mielessänne keskipäivän lähestyvän. Olette saapunut työpaikalta lounastunnille perheen pariin. Hieman ennen kahtatoista kuuluu radiosta kreivi Carl Erik Creutzin ääni:

-Turun tuomiokirkon kellon lyötyä kaksitoista kuulemme päivän mietelauseena tohtori Albert Schweitzerin ajatuksia ihmisen vastuusta. Sen jälkeen Radion sinfoniaorkesteri soittaa Bachin ”Airin” jousiorkesterille. Orkesteria johtaa Bengt Fuhrmann. Sen jälkeen kuulemme vielä säätiedotuksia.

Hyvät kurssiimme sidotut ja sitoutetut!

Muisti on kuin valintamyymälä. Kun vaellamme hyllyjen välissä, joku tavara kiinnittää  huomiomme. Otamme tavaran käteen, punnitsemme sen tarpeellisuutta, ostamme tai jätämme. Jätän mietteisiinne yllä siteeraamani katkelman. Jos se johdatteli teidät johonkin varhaisiin mielikuviin ja tunnelmiin, ehkä pohdiskelette niitä hetken. Valinta ja harkinta on siis teidän.

3624:s kadetti, Konstan Möljä 12.1.2017

***

Saranakurssi täytti 60 vuotta

Tapahtumien vuo alkoi Sankariaulasta, jossa Perinteiden isä Veikko Stark ja rouvien edustaja Barbara Rutanen laskivat kurssin kukat kadettivääpelin johdolla Kaatuneiden kadettiupseerien muistotaulujen eteen Veikon sanoin: Merkkimarssissamme yli 60 vuoden takaa lauloimme: ”Taas, kun uusi päivä saapi, luotas riennän jälleen kauas pois. Taas, kun kutsuu synnyinmaani, kaatua sen eestä aina vois…” –Tuonen saalis talvi-, jatko- ja Lapin sodissa oli 405 kadettiveljeä, runsaat 18 prosenttia silloisesta jäsenistöstä. Kadettiveljemme Reino Palmrothin hymnissä sankarivainajien muistolle on loppusäe: ”Tuoll alla tähtein tuikahtavain, korkeimman silmä valvoo ain. Tää uhrimme unhoon jäädä ei saa, on teitä siunaava synnyinmaa.

Jorma Kaarnolan johdolla toteutettu kurssikirjamme Minne veikään askeleemme luonnehti kurssin olemusta vuosikymmen sitten  näin: Kurssi jää historiaan muun muassa siksi, että sen kuluessa järjestettiin ja merkittiin kirjoihin ne perinteet, joita kurssien sisäisessä elämässä on sen jälkeen seurattu. …Se tarkoitti vähitellen koostuneiden tapojen perinteitä kunnioittavaa uudelleen arviointia, valintaa ja osittaista karsimista järkeviin uomiin.

Oli jo näkyvissä ajan kääntyminen valoisammaksi monien kituvuosien jälkeen. Kadettikouluun alkoi tulla yhä enemmän opiskelijoita.

Muitakin käänteitä tapahtui oman kurssimme aikana. Riveihin liittyi esimerkiksi Veikko Stark, viimeinen Jatkosodan aikana rintamaoloissa palvellut kadetti. Kurssin vanhimmaksi tuli kuitenkin Pentti Tikkanen, useita vuosia aliupseerina palveltuaan ja opintovaatimukset saavutettuaan.

Koulutusjohto oli seurannut yleistä maan kehitystä ja huomasi mahdollisuuden lisätä kaaderin määrää nopeammin, joten meitä seuraava, 43:s kurssi alkoi jo seuraavan vuoden maaliskuussa. 35 uutta nuorukaista tuli vuovattavaksemme runsaat pari kuukautta ennen oman ”simppuvuotemme” päättymistä.

Herrat Vanhemmat saivat tilaisuuden kurmottaa uutta kurssia meidät ohittaen. Paine taisi vanhimman kurssin valmistumiseen saakka kohdistua kaksinkertaisena nuorukaisiin. – Meistä tuli  siis sekä koulun sisäisen olemuksen että uuteen aikaan kääntyvän ideologian saranakurssi.

Vielä silloin, kun varusmies oli välittömästi silmiemme alla, otimme kokemuksiin nähden verrattomasti ylimitoitetun vastuun , kunnes kesävänrikit ja peruskouluttamattomat kersantit alkoivat vähitellen väistyä kadetti- ja kanta-aliupseerikoulutuksen alkaessa tuottaa alan miehiä ja sotien jälkeen palvelukseen jääneiden siirtyessä hiljalleen eläkkeelle tai siviilissä avautuviin tehtäviin vaurastuvassa maassa.

Oloamme ja olojamme ei suinkaan pohdittu näin syvältä juhliessamme 60-vuotista kaaderiutta. Mielet täytti ilo siitä, että harvenevasta joukosta koostui huomattava yhteismäärä osallistujia. Sydän lämpeni nähdessämme mukana peräti neljä viimeisten parin vuoden aikana joukosta poistuneen kadettiveljen rouvaa ja yhden puolisonsa menettäneen kadettiveljen. Todiste yhteishengestä, jonka on synnyttänyt säännöllisesti pidetyt tasavuotisjuhlat, joulupäivälliset, häihin ja hautajaisiin osallistuminen ja kurssinsisäisten pienempien porukoiden kokoontumiset, esimerkkeinä tupakaksio Tammisuo-Sommee (Aatolainen-Björkell-Hautaniemi-Hietamäki), Konstan Möljän kuukausittaiset rokkalounaat ja viimeisimpänä Antti Uotilan aikaan saama muistomerkki lentoturmassa menehtyneen Esko Nurmisen koneen putoamispaikalle Kauhajoen Ojutkankaalla

***

Hiltusen Arvee viisaana pöllönä

Syy, miksi alla olevat riimit tulivat alkaneen vuoden 2017 ensimmäisen Konstan Möljän kokousselosteen alkuun, on kurssiveli Arvi Hiltusen muistelma omalta uraltaan. Sitä kuulemassa olivat itseni lisäksi Antero Karvinen, Martti Keskitalo ja Elja Puranen. Tapahtuma liittyi ”Arveen” viimeisen, kahdeksan vuoden mittaisen palveluspaikan tapahtumiin Pääesikunnan kuljetusosaston toimistopäällikkönä 70-80-lukujen molemmin puolin.

Tausta: Opettajakollega, eversti John Crafoord, joka oli aikaisemmin toiminut Ruotsin sotilasasiamiehenä Suomessa, lausui seuraavan riimin San Remossa, toimiessamme opettajina ja luokan johtajina humanitaarisen oikeuden kurssilla 1980-luvulla:

En gammal uggla satt på en ek.
Ju äldre han blev, desto mindre han skrek.
Ju mindre han skrek, desto mera fick han höra.
– Kanske vi alla borde så göra.

John käänsi riimin keskustellessamme myös englanniksi:

On an oak there sat an old, wise owl.
The older he grew, the less he howled.
The less he howled, the more he heard.
Maybe we all should do like the bird…

Samana iltana puristin riimistä – hieman soveltaen ajatusta – suomennoksen:

Vanhan, viisaan pöllön sija oli kuusi.
Mitä vanhemmaks eli, sitä vähemmän huusi.
Mitä vähemmän huusi, sitä enemmän kuuli.
Mitä enemmän kuuli, sitä vähemmän luuli…

Työssään Arvi Hiltunen sai tilaisuuden vierailla puolisenkymmentä kertaa Neuvostoliitossa, tehtävänään hankkia taustatietoja mahdollisia kaluston ostoja varten. Käytännössä se merkitsi tutustumista kuljetusvälineitä ja varaosia valmistaviin tehtaisiin. Mukana oli säännöllisesti henkilökohtainen tulkki.

Viimeisen matkan aikana isännät saivat tietää, että ”Arvee” oli siirtymässä eläkkeelle ja järjestivät tutuksi tulleelle miehelle kunnon kekkerit. Sopivassa vaiheessa juhlan kohde nousi ja piti isännille puheen. Vasta silloin isännille selvisi, että mies hallitsi venäjänkielen alan ammattisanastoa myöten. Voi hyvin arvioida – ja sen isännät varmaankin tekivät, joskin hieman liian myöhään – kuinka paljon lisätietoa juhlitulle oli kertynyt aiemman vaiteliaisuuden ansiosta.

Viisas pöllö tuo kurssiveljemme!

***

Primus eteni komentajaksi

Kadettiveli Jaska!

Kun me tulimme Santahaminaan,
niin muutamaa kuukautta aikaisemmin
oli marssittu takaisin Porkkalaan.
Voisko kurssia aloittaa auvoisemmin!

Tuon vuoden muistamme, viiskytkuuden,
kun lähti viimeinen ryssä maasta.
Jälkeensä jäi kyllä melkoinen saasta,
vaan meille se soi uuden mahdollisuuden.

Me puursimme, puhkuimme hikeä, verta,
(tosin veri vain suonissa kiertäin)
ja taisimme kirota toinenkin kerta,
kun marssimme, reppujen hihnat hiertäin.

Valmistuissamme kurssijulkaisu Kalpaan
kirjoitti eversti Lammetmaa:
”Onnittelen, mutta muistakaa,
saitte perustiedot !”- noin ylimalkaan.

Eihän me uskottu, kuviteltiin,
että kyllä jo osaamme kouluttaa.
Näin hajaannuimme siis varuskuntiin,
Sinä, Jaska, kohti Parolaa.

En käy tässä uraasi kertaamaan.
Kaikki tiedothan kertoi jo matrikkeli
ja Karjala-lehtikin haastatteli.
Vaan kai muutama huomio sallitaan.

Aluks kuulemma halusit opettajaksi.
No, tässähän se nyt toteutui,
kun varusmiesten kouluttajaksi
meistä jokainen aluksi valmistui.

Oisko siis pienokaiset somat
Sinun sielusi mieluummin hurmanneet,
vai metsästys, maaseudun kalaisat veet,
tai peräti pitkät kesälomat?

Emme usko, menestys ammatissa
puhuu toista ja sitkeän miehen maine.
Rivin eessä tai sisällä panssarissa
hyvän koulutuksen sai ne.

Sait olla kentällä kahdeksan vuotta,
mitä nyt sotakoulujen kurssit
välillä keskeytti, antoi resurssit;
sitten kaappasi esikuntien nuotta.

Sait auki puolustuksemme salat,
teit monet suunnitelmat
itselles – kuten meillekin – monet alat
muutti ruusuiset kuvitelmat.

Nääs kun kirstun pohjia kaluaa,
niin puolustus-euro  käy soikeaksi
ja vasta sitten oikeaksi,
kun kaikki muut sen laariinsa saa.

Lie kai merkkinä elämän jatkumon,
että pyörii sama mylly:
Kun saat valmiiksi organisaation
sitä odottaa – arkiston hylly.

Mutta ohessa pettymysten ja piinan
oli lohtukin lähellä aivan,
joka runsaasti palkitsi vaivan,
kun kotona sai nähdä Mairen ja Niinan.

Kerran kirjoitit pataljoonasi lehdessä,
kuinka piti vain painua viitaan.
Joutui uran vaateita tehdessä
isän tunteet ristiriitaan.

Vaan nyt, kun jo vaimentuu marssin tahti,
summaat yhteen vuosien taikaa,
mietit rikkaan urasi parasta aikaa…
me veikkaamme: Kontiolahti!

Näin muistellen onnittelemaan
Sua saavuimme,  priimuksemme.
Ja kun tapaamme, lisää muistellaan:
Minne veikään askelemme!

Kurssiveljien valtuuttamana 3.2.2006

***

Kaksi keulakuvaa ikääntyi

Istahdan työhuoneeni tuoliin, avaan tietokoneen. Kello on yli seitsemän ja Helga uinuu vielä viereisessä huoneessa, mutta saattaa herätä milloin tahansa. Silloin tulee keskeytys, sillä aamiainen on tilapäisesti minun hommiani. Pakko vain saada tämä alkuun, sillä aika rientää.

Mietteeni kiitävät lähes kuuden vuosikymmenen taa, metsäiseen Santahaminan saareen. Silloin, vuoden 1956 syyskesällä, kurssi 42 palaili kesätauolta ja Kadettikoulun toisen kerroksen käytävällä se tapasi ensimmäisen kerran uuden, oudon miekkosen, joka oli tullut kaukaa Suuren Veden takaa ja tunki porukkaan, joka oli jo ennen lomaa ehtinyt pusertaa monet hikipisarat Saharan hiekkaan.

Ensin siitä porukasta lyöttäytyivät tulijan kanssa yhteen Herranen, Hintikka ja Saukkonen, Lapin mies ja kaksi viestivirtuoosia, jollainen uusi tulijakin oli, mutta heti tuttavuus laajeni, ensin omaan C-joukkueeseen, sitten koko kurssiin ja yksilöt alkoivat erottua toisistaan samalla kun joukkona yhtenäistyttiin. Tauoilla luonteet paljastuivat ja syvimmät tunnot, kun koville otti.

Vähitellen, ensimmäisen vuoden jo hellittäessä otettaan, joukosta alkoi erottua kadetti Antero Karvinen, ”Aku”. 

Ei ole jäänyt selvää mielikuvaa, miten se tapahtui, koska oltiin eri joukkueissa ja yhteisiä, pidempiä jaksoja sattui vain leireillä. Oppitunnit ja perjantaisodatkin menivät enimmäkseen oman joukkueen piirissä ja mielen täyttivät omat huolet ja mietteet. Mutta vuoden päättyessä tehtiin uudet arvoasetelmat, kun tuli nuorempi kurssi ja meistä tehtiin äkkiä Herroja Vanhempia, Kaadereita. Tulijoille, simpuille, piti osoittaa lähimmät sisäisen järjestyksen esimiehet ja näin muodostui lopullinen hierarkia kadettialiupseereista, joita oli jo aikaisemmin nimetty natsoin. Johtoon nousi kadettivääpeli Antero  Karvinen. 

(Nyt kuuluu heräämisen ääniä. Prosessi keskeytyy…)

Seuraava aamu. Kello ehti jo yli seitsemän. Hirssin jyvät porisevat keittiön levyllä.

Se on nyt tätä. Aika on otettava kiinni siitä, missä näkee sen vilahtavan. Muuten se karkaa, ehkä lopullisesti.

Joukko vaeltaa äänettömänä jossain Ähtärin-Petäjäveden monista välimetsistä. Koetetaan selviytyä suksinemme, taakkoinemme ja ahkioinemme lumen alta törröttävien kuusenoksien, kantojen ja mättäiden lomitse. Tässä on äsken ollut metsureita. 

Edestä kuuluu huuto:  ”Seis, tehdään tähän savotta!” 

Se on Aku, joukon vetäjä. On jo heivannut suksensa sivuun ja polkee lunta männyn juurelta kuin aikoisi iskeä justeerin sen kylkeen. Kohta kaikki muut ovat samassa touhussa, Sotkevat lunta, vetelevät oksia esiin, sotkevat hakkuualueen pinnan äsken kolutun oloiseksi. 

 Pieni tauko, sukset olalle, lähtö pienissä osissa eri suuntiin. Viimeiset peittelevät lähtöjälkiä oksilla huiskien. Sitten suksille, yhtyminen muihin muutaman sadan metrin jälkeen, uskoen, että taas on saatu jäljittäjäsimppuja harhautetuksi, viivytetyksi hetken. 

Näissä harhautustempuissa paljastuvat rajamies Jussi Herrasen osaamiset. Joitakin vuosia myöhemmin –, osuttuamme kämppäkavereiksi Taistelukoulun kapteenikurssilla – Juhanissa paljastui kurssin mestariurheilija ja silloisen Neuvostoliiton mestari saatuaan kesken kurssia viikon komennuksen maidemme  väliseen suunnistuksen maaotteluun Gruusian – nykyisin Georgia – osavaltion Tbilisiin. (Tuliaisiksi työpöydälleni ilmestyi purkki Kuolleen meren mustaa kaviaaria.) 

Löytävät ne meidät sitten kurssin jatkuessa ja tulee raju tappelus. Kunto on jo sen verran kova, että väliin osuvat aidat eivät juuri hidasta. Nenäkin, ahkion etuliinan vakiovetäjä, kuulee vain aidaksien ryskeen  takanaan, vaikka vasta pari yötä sitten luuli tekevänsä kuolemaa raskaan nuoskan uuvuttamana.

Kalakukko – salaa ahkion etupeitteen alle ujutettu äidin lisäravinne – pelastuu ahneilta takaa-ajajilta ja viivyttäjät erottavat pakenijat pääjoukosta. Illalla eväs katoaa oman ryhmän masuihin ja sattumalta nuotiolle osunut ”Urkki” Aarnio, joukkueen johtaja, yliluutnantti, lahjoutuu puhumattomaksi, kun saa nieluunsa oman korruptiosiivun.

Valesavotasta lähtiessämme olin miettinyt, että mistä se Aku tuon temppumme kehitti. Kai se oli sitä luontaisen johtajan innovatiivia, joka pulpahti esiin, kun tarvittiin. Ei se ollut ainoa kerta, sen sai huomata koko kurssin ajan. Jotenkin tuli käsitys, että tällainen ajattelutapa oli sisäsyntyistä, johtamisen osa.

Aamu etenee, hirssipuuro on syöty ja kahvit mahassa paahtoleivän höystämänä. Sauna lämpiää. Helga lueskelee päivän lehteä ja viilentelee polveaan jääpusseilla. Alamme valmistella sisko-Liisan luo lähtöä. Joulunalusateria vanhimmalle veljelle puolisoineen keskeyttää kirjoitustyön. Päivä on jo valjennut…

Sunnuntaikin vilahti kirjoittamisiin koskematta, muita ajatuksia ja työtä täynnä. Nyt, maanantaina, on erikoinen ajankohta: Helga täyttää vuosia.

Heräsin ennen viittä ja huomasin armaani pyöriskelevän vieressä puolivalveilla. Oiva hetki panna päivä alkuun. Keitin siis kahvit, paahdoin leivät ja keitin puuron. Toiselle kupille tyyräsin eteen  – poikkeuksellisesti – käpykaakun, joka normaalisti – jos sitä yleensä on – otetaan vasta päiväkahvilla.

Kaikki tämä saa myös ajatukset liikkeelle ja uskon, että ne ovat saman suuntaiset myös teillä, 4.1.2014 sankareilla, Akulla ja Jussilla, joille molemmille lähetän tämän tervehdyksen, jonka tavanomaiset tekstitykset (kirjasintyyppi Times New Roman) ovat molemmille samat ja kursiivilla kirjoitetut kummallekin erikseen sepitetyt.

Niin, ne ajatukset, ne koskevat naisiamme, Akulle Mirjaa, Jussille Maijaa ja minulle Helgaa. Uskon, että me kaikki saamme kiittää heitä elomme parhaasta onnen potkusta. Siitä, että nämä suurenmoiset luontokappaleet, Luojamme mestariluomukset, kerran rohkenivat vastata myönteisesti kysymykseen, tahtoisivatko he lähteä mukaan matkalle, jonka mutkista, vaaroista ja vaikeuksista meillä kullakin oli silloin tuskin mitään käsitystä. Oli vain usko yhdessä selviytymiseen.

Itse olen vasta nyt, kun yhteistä oloa on kestänyt jo yli 56 vuotta, havahtunut syvemmin ymmärtämään sen mahtavan työn ja tuen, jonka oma rakkaimpani on antanut. Sitä on nyt ensimmäisen kerran saanut tilaisuuden ajatella pidemmän jakson, kun Helgan polvileikkaus on pakottanut hänet useammaksi viikoksi luovuttamaan talon rutiinityöt minulle. Olen kuvannut tilannetta toteamalla, että olo on kuin Beroccan purijalla: Kun kello tulee 22, on sitten aikaa itselle.

Se on ollut hedelmällistä ja herättävää aikaa.

Näitä viimeisiä rivejä sorvailen jo Tapaninpäivän aamuna. Joulu vaati aikansa, vaikka tytär Marianna perheineen huolehtikin tänä jouluna kaikkien yhteisistä aaton hetkistä aterioineen ja lahjojen jakamisineen.

Olisi tietysti vaikka miten paljon muisteltavaa yhteiseltä taipaleeltamme, vaikka emme varsinaisessa työssämme – kursseja lukuun ottamatta – kertaakaan palvelleet yhdessä. Mutta mehän palailemme niihin joka kerta yhteisissä juhlissamme ja useat niistä kertautuvat moneen otteeseen.

Syvemmälle emme olekaan menneet kuin tilaisuuksiin tehdyissä puheissa, vaikka jonkin aiheen syvempi puiminen esimerkiksi rokkalounaillamme antaisi sellaiseen hyvät lähtökohdat. Siksi pidän Virrankosken Mikon aloitetta Kelontekemätutkimuksesta arvokkaana. Jättihän tämä retki joillekin meistä muistoja, joita vieläkin puretaan. Itselleni Kelontekemä on pysynyt kiehtovana arvoituksena, koska en sitä johdon käytössä toimien koskaan päässyt kokemaan ja olemaan mukana yhteisessä kärsimyksessä.

Mutta hei! Tämänhän piti ennen kaikkea olla onnittelu teille, Aku ja Jussi, jotka tammikuun 4. päivänä, armon vuonna 2014 panette alkuun elämänne uuden vuosikymmenen, yhdeksännen sellaisen, jota Helga ja minä jo olemme edenneet tarpeeksi monia kuukausia voidaksemme sanoa, että koemme kaiken uutena mahdollisuutena. Siis:

Toivotamme hehkuvaa mieltä ja terveyttä teille Antero ja Juhani, täyttäessänne 80 vuotta 4.1.2014! 

*** 

Kelontekemä

Tämä kesä on oivasti muistuttamassa,
että ammoin on oltu harhailemassa
yllämme ruskeat kenttäpuvut,
Hiki kaiversi sarkaan madonluvut,
ja sääsket yhtyivät iltavirteen
Kelontekemällä.

Oli kahtalaiset kohtalot meillä:
Rajamiehet vain liiteli ilmojen teillä,
kun toiset tarpoivat Lapin öissä
kumiteräsaappailla hetteiköissä,
kahleissa jängän ja kairan
Kelontekemällä.

Johtajiksi tultiin, mentiin,
urhoin lailla sinniteltiin.
Alkumatkasta jo Hermanni
useaksi päiväksi katosi,
kunnes loppuviikolla
jotokseen liittyi, polulla.

Kun Seppo Hintikka joukkoa johti
yli painanteen kuivempaa kangasta kohti,
eipä huomannutkaan silmää suossa,
kainaloita myöten sai rypeä tuossa.
Ylös vedettiin, mättäälle mahalaskuun.
Käski: ”Pojat, nyt  tupakat rintataskuun!”

Kolmas päivä, juur’ ennen nääntymystä
tuli sanoma: ”Tepsassa täydennystä!”
Kumiveneellä muonat noudettiin,
vasta jakovaiheessa huomattiin:
Oli harjoitussyiden varjolla
hiekkasälit myös reppuihin tarjolla.

Tauolla, johdossa Eeron, ”Sorsa-emon”
Pakla havaitsi tyhjäksi kumivenon.
Veteen tyrkkäsi, unen veti autuaan,
niin kuin oppitunnilla konsanaan.
– Kohta kahlasi rannan kivikossa,
jalkarätit, saappaat kainalossa.

Loppuhyökkäys tielle, tajun rajamailla
oli opettajatkin, Urkki ja Imppa.
Sitten: ”Harjoitus seis!” lähes muistia vailla
autojen lavoille kipusi kimppa.
– Ja jo ennen kuin penkkiin istuutui
lähes jokainen syvässä unessa uinui.

Kun nyt miettii silloin tapahtunutta
ja hikoilee helteessä täällä.
Pohtii monta päätä jalostunutta:
”Olis varmaan parempi tällä säällä
olla Kelontekemällä.”

Saneli Nenä Barbara ja Veijo Rutasen kesäkutsuilla Vuosaaressa 17.7 2010, jossa lämpötila +30, vesi +23 astetta.

***

 

Joppa – 75 vuotta

Kai sallinet, veli, jos hetkiseksi
ensin ajatukset vien menneeseen.
Ei niin kauas kuin isä sen lampun keksi.
Mehän synnyimme vasta sen loisteeseen.

Ympärillämme kukoisti kolkytäluku.
Sen rauhanvuosien hyväilyssä
pojalla lisääntyi Kaarnolan suku,
mutta sitten hyökkäsi ryssä.

”Sovat loppuut sotimal”, huomattiin,
nälkä kuristui lisäreijillä vöihin.
Näin parempi Suomi rakennettiin,
kun mentiin taas rauhan töihin.

Sinä,  Altsu ja Aku Norssista
tuumas; ”Kadettikouluun nyt koko kasti!”
Halki maan kutsu kiiri ”Helsingforssista”
Yksi kuuli sen Ameriikkaan asti.

Alkuun kirottiin ja kärsittiin,
tienhaarassa Myraksen eksyttiin.
Östersundomin korpi kun väsytti niin,
täppimakkaraa järsittiin.

Iltalomatarkastuksissa kiiltävinä
saappaat ja taskussa kolmioliina.
Mutta tuomiot kaikuivat viiltävinä:
jatkui lomakieltojen piina.

Mutta kyllä ne meistä myös tykkäsivät,
Herrat vanhemmat kaaderit varsinkin,
että melkein alokkaaks lykkäsivät.
Vänrikeiksi selvittiin kumminkin.

Matrikkelit kertovat urasta;
niin arvonnousut kuin toiminnan.
Siksi aion vain hiukan purasta
eli kerrata muutaman poiminnan.

Sodan jälkeen kuusikymmenluku
oli vaikea isänmaan ystäville,
kun uusien, nuorien polvien suku
käänsi selkänsä veteraanille.

Sotakorkeakoulun kahta puolta
olit Tiedotusosastossa harjoitellut.
paneeleissa  ja lehdissä heittänyt nuolta
ja harhailijoita nutistellut.

Sitten siirryit Ranskaan, kun katangalaiset
ja muut Sorbonnessa mellakoivat.
Kai tulostas kuuli myös lakkolaiset,
kun heti rauhoittuivat.

Taas Pääesikunnassa huomattiin,
että tiedotustilanne ei kestänyt.
Siksi Sinut taas kiireellä kotoutettiin
ja sanottiin: ”Pyykki on pestävä nyt!”

Turvallisuuspaketti valmistui
varusmiesten koulutukseen.
Siitä taistolaiset riehaantui.
Ne sai Kekkonen ojennukseen

Puolustusneuvoston sihteeristössä
teit peeveen komentajan edeltäjästäs
ja kansliapäällikön ministeriössä
ja vielä toisen komentajan seuraajastas.

Ura päättyi, vaan se heti hoksattiin:
ja haaveet kiikkutuolista jäivät,
kun tiedotuspäällikköä tarvittiin:
– alkoi metsäteolliset ”Pekkaspäivät”.

Ranskaa Sinä edelleen rakastat.
Himoas et hillitä saata.
Siitä viime käynnilläs todistat:
Kuin paavi, heti suutelit maata.

Mutta tärkeintä ei voi unhoittaa.
Tarkoitan tietysti Helenaa.
Hyvin huolehtii ”poijasta”.
Liekö lähtöisin Troijasta.
Käy rinnalla, tukee ja – tasoittaa.

Iivisniemessä 25. lokakuuta 2010 kadettiveljelliesti Nenä. 

***

Ylipäällikkö Keuruulla – Kivut ja kolotukset unohtuivat

Jokaisen tapaamisen vaara, että jumiudutaan sairauksien vertailuun – ei varmaankaan poikkeuksellinen muihin porukoihin verrattuna – loisti maaliskuun rokalla poissaolollaan. Tervehtymisen pääsyy oli juttusuma, joka purkautui, kun Elja Puranen avasi muististaan ehtymättömän lähteen: Kekkosen.

Elja jatkaa juttusarjaa, joka alkoi kuukausi aikaisemmin. Silloin oli jo taltiossa Arvi Hiltusen kertomus Neuvostoliiton ”opintomatkasta”, jonka päätteeksi ”Arvee” yllätti isäntänsä venäjän kielellään. Helmikuun rokka sai seurakseen oman muistumani ensimmäisestä kurssin pyöräretkestä Porvooseen.

Huhtikuun tapaamiseenkin tuli jo vihjeitä, kun Allan Koskinen viittaili kurssiaikaisiin, talvisiin yöharjoituslentoihin avokoneilla. Rovaniemeltä taas saapui heti kokouksen jälkeen Mikko Virrankoskelta tieto Marjatta-vaimon esitelmäillasta Muonion naisille, aiheena ”Maan äidit”. Ilahduttavaa kypsän iän aktiivisuutta!

Kaikkihan me olimme ropanneet kättä presidentinlinnassa ylipäällikön kanssa, kun hän onnitteli kurssia upseeriksi valmistumisesta vuonna 1958. Useimman kohdalla ensi kohtaaminen taisi jäädä . myös viimeiseksi, mutta Elja uudisti tuttavuutensa jo 1976, tultuaan nimitetyksi edellisenä vuonna Keski-Suomen Pioneeripataljoonan komentajaksi ja Keuruun varuskunnan päälliköksi.

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen pistäytyi 1970-luvun jälkipuoliskolla kaksi kertaa Keuruun varuskunnan rajojen sisäpuolella. Ensimmäinen vierailu tapahtui kunnan kutsumana vuonna 1976. Ollessaan Otavan kirjapainossa hän poikkesi yllättäen etukäteen laaditusta vierailuaikataulusta lähtemällä 40 minuuttia suunniteltua aikaisemmin seuraavaan kohteeseen Keuruun kunnantaloon. Tähän informaatiotilaisuuteen katettujen kahvipöytien ääreen oli myös  evl Puranen saanut kutsun.

Reilun aikareservin turvin starttasi varuskunnan päällikön Saab SA-112 kasarmialueelta kohti kunnantaloa. Perillä  vaakunakilpinen pitkä Chrysler olikin jo kunnantalon pysäköintialueella. Paikalla ollut konstaapeli ilmoitti, että presidentin seurue oli sisällä. Saatuaan turvamiesten välityksellä adjutantilta varmistuksen, että oli sopivaa liittyä seurueeseen, marssi varuskunnan päällikkö sisään ja ilmoittautui ylipäällikölle.

Käteltiin ja sitten pöytään, jossa vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Tarjoiluhenkilöstön tuotua kahvin syntyi puheensorinaa. Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Heikki Jämsèn selvitti kunnan elinkeinoelämää, työllisyystilannetta ja ongelma-alueiden asioita. Presidentti teki varsin yksityiskohtaisia kysymyksiä esimerkiksi Keuruun metsisssä elelevien hirvien määrästä. Jämsèn – sittemmin varuskunnan työntekijä – kertoili tapansa mukaan leukavia ja sai Kekkosen nauramaan.

Toisen kerran ylipäällikkö tuli kuntaan osallistuakseen Keuruu – Multia valtakunnalliseen laturetkeen maaliskuun 14. päivänä 1977. Tästä Eljan ja Kekkosen uudesta kohtaamisesta  Helsingin Sanomat julkaisi uutisen uudelleen  nyt, 50 vuotta myöhemmin. Elja päivitti sen rokkalounaalla.

Ilmoittautumiskuvaan änkesivät Kekkosen vanavedessä kansainvälisestikin kuuluisaksi tulleesta perässähiihtäjien joukosta kunnanisien lisäksi Eljan käden taakse maaherra Kauko Sipponen ja valkoiseen pukuun somistautunut, sisäministeri Eino Uusitaloa kättelevä presidentin henkilääkäri Richard Sotamaa takanaan adjutantti, evl Lasse Wächter..

Hiihtoretken suunnitteluvaiheessa presidentin adjutantti oli ottanut yhteyden varuskunnan päällikköön ja kehottanut etsimään sellaisen reittivaihtoehdon, johon ei sisältynyt ylämäkiä. Niinpä reitiksi valittiin Valkeisenmäki – Jukojärvi – Keuruu, jolloin Multian etelänpuoleinen jyrkkä nousu jäi pois.

Varuskunnan päällikkö oli muiden mukana verkkaisessa liu’uttelussa alamäkivoittoisella reitillä. Iäkkään päämiehemme hiihtokunto ei enää tuolloin ollut entisensä. Jukojärven koulun taukopaikalle tultaessa putosi monien pitkien laturetkien innokas taittaja polvilleen suksiensa päälle. HS:n jutun mukaan presidentti painostettiin – Eljan muistissa tohtori Sotamaan käskystä – Jukojärven taukopaikalla vaihtamaan paitaa.

Retken jälkeen saunottiin kunnantalon edustustiloissa, mistä siirryttiin päivällispöytään hirvipaistille Hotelli Keurusselän kabinettiin. Muutamaa päivää aikaisemmin kunnan johto oli kyllä kysellyt aterian tarjoamista varuskunnan ruokalassa. Siihen olisi mielellään suostuttu,  olisihan silloin voitu todeta, että ”presidentti kävi kylässä”.

Aterian ja sitä seuranneen  kahvi- ja konjakkivaiheen aikana presidentti Kekkonen heitteli tunnettuun tapaansa sattuvia sutkauksia ja kommentteja vanhimpien perässähiihtäjien suuntaan, luvaten uusinnan 10 vuoden kuluttua, mikäli saa kutsun. Kun päämiehen hihaan ommeltiin laturetken kangasmerkki, neulaa käyttänyt rouva ihmetteli  presidentin paksua nahkaa, kun pistot eivät tuntuneet käsivarressa.

Presidentti vastasi: ”Ette arvaakaan, kuinka paksu nahka minulla on.” – Vaikutelmaksi jäi, että valtakunnan ykköshiihtäjä oli tyytyväinen retkeen ja sen jälkivaiheisiin.

Kirjassaan Keski-Suomen Pioneeripataljoona 1967 – 1987 Elja Puranen kertoo tapahtumista ja tunnelmista yksityiskohtaisemmin  sivuilla 167 – 169.

Kekkosesta riitti juteltavaa

Eljan päätettyä kertomuksensa rokkaväki puhkesi muistelemaan sekä entistä ylipäällikköä, että hänen kautensa poliitikkojen itsesuojelua ja tiedotusvälineiden journalistista rehellisyyttä. Monien muistumien myötä yhdyttiin lopulta kadettivääpelin kantaan, että ei ollut asiamme ryhtyä pidemmälle ruotimaan ylipäällikköä, joka oli meidät virkoihin vihkinyt ja jonka johdossa olimme eläneet ammatissamme jatkuvasti edistyvän laatuajan sotien jälkeen toipuvassa ja vaurastuvassa isänmaassa.

***

 Sissihäät

Päivä oli mennyt nukkuessa, niin kuin sissiltä yleensä sodassa menee. 42. kadettikurssi heräili havuiltaan, lämmitteli ohjeen mukaisia ruokiaan pakeissa, kaateli keskisalkoja ja kääri telttoja pusseihin. Ilman suurempia tohinoita joukkue kokoontui suksilleen ja painui saman tien yön selkään. Edessä oli parin peninkulman taival vanhemman kurssin kimppuun, jonka liikkeistä oli saatu tieto illan suussa palanneelta tiedustelupartiolta.

Leiriin oli jätetty kadetit Nieminen ja Saukkonen ja yksi kuorma-auto kuljettajineen. Tehtävänä oli korjata sijoilleen jätetyt joukkueen tavarat, siivota jätteet ja ajaa kamat seuraavaan kokoontumispaikkaan, johon joukkueen oli määrä saapua työnsä tehtyään jälleen illalla.

Heiteltiin telttapussit, kamiinat ja muut tykötarpeet lavalle, kerättiin ruoantähteet ja heiteltiin ne niiden lopputuotteiden päälle, joita joukkue oli saanut aikaan aamulla kaivetun riu’un kuoppaan, heitettiin sekaan omat lähtövedet, lapioitiin kuopan omat kaivusorat päälle ja peiteltiin lopuksi lumella. Auto hyrähti liikkeelle ja työntyi valottomaan Pohjois-Karjalan yöhön.

Oli ajettu kymmenkunta kilometriä, kun kuljettajana ollut varusmies työnsi oikean jalkansa suoraksi jarrun päälle, päästäen pääpirun nimen suustaan. Valokiilassa, keskellä korpea oli tie täynnä kansaa. Oli pakkasta, mutta useat näyttivät olevan pikkutakkisillaan ja avopäin. Tien vieressä näkyi valoa ison talon ikkunoista ja piha oli tungokseen asti täynnä. Avattiin auton sivuikkuna ja kysyttiin, mitä oli tapahtunut. Lähinnä oleva selvitti, että häitä täällä vietetään.

Tiellä olevat siinä jo alkoivat siirtyä sivummalle tietä avatakseen. Silloin Nieminen äkkiä muisti, että taisi olla hieman aikaisemmin puhetta, että jollakin oli jano. Saukkonen ja kuljettaja olivat muistavinaan samoin ja paikansivat muistia omaa kurkkuaan kakistellen. Arveltiin, että talosta saattaisi löytyä vettä pakkeihin, jotta sitten määränpäässä päästäisiin keittelemään.

Pihalla olijat olivat sitä mieltä, että me saatoimme olla oikeassa sen veden löytymisen suhteen. Otettiin pakit käteen ja työnnyttiin pihaan samalla tiedustellen, miten löytää keittiöön. Ne puistelivat päätään ja sanoivat, ettei heillä vieraina ollut semmoisia tietoja eikä kai se olisi oikein sopivaakaan mennä emäntien kiireitä keittiöön häiritsemään, mutta kyllä he voisivat tien talon juhlasaliin löytää. Joku siitä porukasta lähti opastamaan ja muut väistelivät sivummalle.

Seuraavaksi me huomasimme seisovamme morsiusparin edessä, kolme lumipukuista miestä, punaiset käsivarsinauhat johdon merkkinä käsivarressa. Eivät ne ihan tummia juhlapukuja olleet, vaikka jo hyvässä tummumisen vauhdissa muutaman harjoituspäivän jäljiltä, joten meille alkoi tulla sellainen tunne, että eivät ne enää paljon juhlaväen asuista eronneet, mitä nyt ehkä kuosi.

Sellainen tilanne se kuitenkin oli, että delegaation johtajana toiminut Nieminen katsoi hetken sopivaksi pitää morsiusparille pienen puheen, toivottaa onnea tietysti ja sen seurauksena terveitä lapsia ja vaurautta alkavalle yhteiselolle. Lopuksi taisi tulla mainituksi pääasia omalle ilmestymiselle, eli veden pyytäminen pakkeihin.

Isäntäväki ei kuitenkaan katsonut voivansa tällaisten pyyntöjen täyttämiseen suostua ja niistä puhuessa meille oli jo tuotu tuoleja alle. Oli istuttava ja sitä tehdessä jostain alkoi ilmestyä keittiöväkeä, kuka kahvikuppeja, kuka lautasia kantaen. Toisesta suunnasta kiikutettiin kaakkua ja leivonnaisia siihen morsianta ja sulhasta vastapäätä ja muuta juhlaväkeä tungeksi ympärillä.

Juotiin siinä kahvit kaikessa rauhassa, mutta toisen kupillisen jälkeen autonkuljettaja kertoi tupakan himon päässeen yllättämään. Annettiin lupa poistua, vaikka vähän ihmeteltiin, kun ei ajon aikana ollut polttanut. Jatkettiin siis tupakaksiokaverusten kesken kahvinjuontia ja puheltiin tulevasta avioelämästä ja kerrottiin vähän, millä asioilla liikuttiin.

Sopivalla hetkellä todettiin sitten, että säällinen kuokkavierasvisiitin aika oli kulunut ja työnnyttiin pihalle. Jätettiin silti morsian ryöstämättä, sulhonsa viereen.

Kuljettajaa ei näkynyt missään. Pihan perällä olevasta riihestä kuului haikea tangon sävel. Mentiin riihen avointa ovea kohti ja sisällä oli taas lattia täynnä ihmisiä. Kohta huomio kiinnittyi häävieraaseen, jonka juhlakolttu ei aivan yltänyt tummuudessaan juhlavieraiden sävyyn. Kuljettaja siellä veteli tangoa tummakutrisen tytön kanssa. Silmät olivat kiinni ja poski poskea vasten. Annettiin tangon mennä loppuun.

Vaan sitten oli idylli pakko särkeä. Velvollisuus kutsui. Juhlakansa teki komeasti kunniakujaa kohti kuorma-autoa etenevälle kolmikolle. Tie aukeni jälleen edessä pimeänä. Vain auton valot tekivät siihen muutaman kymmenen metrin pituista, alati uutta etsivää ja entisen hylkäävää jälkeä valkeaan Pohjois-Karjalan korpeen.

Mutta auton kopissa karehti vatsan pohjasta saakka juontunut, makoisa hymy kauan kolmen miehen nokisessa naamassa – nuorimmalla tosin hieman kaihoisa.

***

Tarinoita, omaan tietokoneeseen vuosien varrella tallentuneita, on vuosikymmenten vieriessä kerääntynyt erillisinä melkoinen määrä. Luultavasti vielä enemmän piilee Konstan Möljän kuukausiraporttien yleisotsikkojen alla – joita näytti kertyneen 30 kappaletta.

Tähän kertomukseen niitä on koko materiaalista poimittu satunnaisesti sekä juttuina että riimeinä mielivaltaisessa järjestyksessä. Yhteistä kaikissa on, että ne ovat perustuneet kirjoittajan muistiin aikanaan tehtyjen merkintöjen tukemina. Lukee, ketä huvittaa tai kiinnostaa.

Sopivassa määrin siunatuksi lopuksi jääköön kadettivääpeli Akun kurssimme viimeisen  tilaisuuden puheessa ilmaistu toivotus: 

”Tervetuloa sitten kaikki satavuotisjuhliin!”

Nenä