Urhea tykistöupseeri, huoltoekspertti ja kurssin sihteeri ”Ellu” Poikonen sai yllättäen kutsun iäisyyteen, vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun kurssin vanhin, ”Anttu” Mäkipää oli lähtenyt viimeiselle matkalleen syksyllä.

Veikko, ”Ellu” Poikonen siunattiin matkalleen hiljaisesti sukulaispiirissä, johon vain kuusi kaaderia oli saanut kutsun mukaan. Kauniissa tilaisuudessa Vantaan Pyhän Laurin kirkon uudessa kappelissa hän lähti matkaan vain vantaalaisten reserviläislippujen juurella.
Muistotilaisuudessa Vantaan ikivanhan pappilan juhlatalossa Rykmenttimme esikuntapäällikkö, eversti Reijo Kuusisto, toi esiin kurssimme tuntoja saattoväelle 11.3.2011:

Me, tämän pöydän ympärillä istuvat valmistuimme 1956 veljemme Veikko Poikosen tavoin. Me muodostamme veljespiirin, jota kutsutaan 40. Kuninkaalliseksi Kaaderirykmentiksi. Me olemme täällä ottamassa osaa omaisten ja ystävien suureen suruun, mutta samalla esittämässä kunnioituksemme ja kiitoksemme siitä suuriarvoisesta työstä, jonka Ellu teki kurssimme hyväksi. Hän oli tärkein apulaiseni kurssin monissa toiminnoissa. Hän oli katalysaattori, joka innosti ja aktivoi meitä kaikkia yhteisiin tapahtumiin ja matkoihin.
Ellu oli sihteeri, organisaattori ja aikaansaava työntekijä. Hänen ansiotaan on se, että kurssimme on yksi toimivimmista kursseista Suomessa. Hän oli järjestämässä kanssani useita tilaisuuksia, kuten monet matkat kotimaassa ja ulkomaille, erityisesti Tallinnaan, Prahaan, Roomaan ja Krakovaan.

Veikko teki upean uran

Veikko aloitti nuorena tykistöupseerina Niinisalossa silloinsees Satakunnan Tykistörykmentissä nykyiseltä nimeltään Tykistöprikaati. Siellä hänelle avautui erinomainen tilaisuus jatkaa Kadettikoulussa alkanutta ratsastusta, koska kyseessä oli hevosvetoinen tykistöjoukko. Veikko sai käyttöönsä oman nimikkoratsun.

Uljas oli se kuva, missä Veikko ratsastaa Suurtorilla lippuvartiossa Tasavallan Presidentti Urho Kekkosen ohi. Niisisalossa virinnyt urheiluharrastus jatkui koko Veikon eliniän tiiviinä. Ratsastuksen lisäksi, hiihto, laskettelu, pyöräily, lenkkeily ja ennen kaikkea pistooliammunta kuuluivat hänen lajivalikoimaansa. Niistä hänet palkittiin useilla ansiomerkeillä.

Tykistöpalvelun jälkeen Ellu kävi huollon kurssit kiitettävin arvosanoin ja siirtyi huollon tehtäviin Viestirykmenttiin ja sittemmin huoltopäälliköksi Tykistökouluun, Rannikkotykistökouluun ja lopuksi Suomenlinnan Rannikkotykistörykmenttiin. Ennen reserviin siirtymistään hän toimi kolme vuotta Pääesikunnan taloushuolto-osaston toimistopäällikkönä.

Veikkoon luotettiin aina

Veikko oli erittäin vastuuntuntoinen. Kaikki toimet, mihin hän ryhtyi, onnistuivat erinomaisesti. Monet valitsivat hänet luottamusmiehekseen myös reserviaikana. Hän oli taloyhtiönsä puheenjohtaja, vantaalaisissa reservijärjestöissä ja VetResissä. Huoltokoulutus antoi Ellulle erinomaiset eväät noihin siviilitehtäviin. Hän osallistui innolla Kadettikunnan moniin toimintoihin sekä erityisesti kurssinsa varsin monipuoliseen kanssakäymiseen.

Tärkeintä Ellulle oli kuitenkin oma perhe. Yli 55 vuotta sitten hän tapasi Ritvan Bottalla ollessaan nuori kadetti. Sen jälkeen he olivat erottamattomia. He tukivat ja täydensivät toisiaan. Koti, Ritva, lapset ja lastenlapset muodostivat hänen voimanlähteensä.

Ritva on ollut Ellun tukena myös kurssimme toiminnoissa. En muista tilaisuutta, missä he eivät olisi olleet mukana.
Teidän yhteiselonne oli esimerkkinä meille muille. Siitä Ritvalle suuret kiitokset. Toivon, että nyt leskenäkin pysyt meidän mukanamme.
Lopuksi luen teille Ellun ja Ritvan lähettämän joulutervehdyksen Seijalla ja minulle. Sen viime rivit koskettivat meitä: ”Terveys on todellakin kullan arvoista. Sitä vain ei tule joka päivä ajatelleeksi silloin, kun on terve ja vaikka kuinka terve olisit, niin julma tauti saattaa iskeä siitä huolimatta.” – Tuntuu, ettei kuolema ole aina oikeudenmukainen.

Kurssimme toivoo teille valoisaa tulevaisuutta ja kestämistä suuressa surussanne, Kadettikoulun tunnuslauseen mukaisesti ”Kunnia on kestävän palkka – Constantem decorat honor”.

***

Helsingin Sanomiin lähetimme seuraavan muistokirjoituksen:

Everstiluutnantti Veikko Elias Poikonen kuoli 19.02. 2011 79 vuoden ikäisenä Terhokodissa. Hän oli syntynyt 21.12.1931 Viipurissa.
Myös Elluna tunnettu Veikko Poikonen oli iloisen karjalaisen mielensä takia haluttu keskustelukumppani. Hänen rehellisen avoin ja puhdasmielinen olemuksensa nosti yhdessäolon erityisen viihdyttäväksi.

Sodanjälkeiseksi lähtökohdaksi Poikosen elämälle tuli Keski-Suomi hänen opiskeltuaan Keuruun yhteiskoulussa. Tehtävät Keuruun Suojeluskunnan poikaosastossa 1941- 45 loivat alun sotilaan uralle ja Satakunnan Tykistörykmentti antoi pohjan tykistöupseerin ammattitaidoille.

Pääosan elämäntyöstään hän kuitenkin teki huollon osaajana, jolloin tehtävät sijoittuivat Viestirykmentistä Tykistökoulun, Satakunnan Tykistörykmentin, Rannikkotykistökoulun ja Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentin kautta Pääesikunnan taloushuolto-osastolle. Reserviin hän siirtyi 1985 palveltuaan 35 vuotta puolustusvoimiamme.

Veikko Poikonen tunsi liikunnan myönteisen merkityksen ihmiselle ja piti kuntoaan yllä varsin monimuotoisesti. Palvelusajan ratsastus vaihtui reservissä maastojuoksuun ja pyöräilyyn. Ammunnan harrastus seurasi läpi elämän niin voimakkaasti, että Vantaan reserviläiset saivat nauttia hänen ahkerasta ohjauksestaan lähes 25 vuoden aikana.

Auliisti Poikonen johti ammuntoja ja Vantaan VETRES’in tapahtumia viime aikoihin saakka. Hän ei kuitenkaan unohtanut kadettiveljiään, vaan hoiti kurssinsa yhtenäisyyttä toimien kurssisihteerinä vuosien ajan.

Veikko Poikosen lämmittävästä läsnäolosta saivat nauttia lukuisat maanpuolustusyhteisöt kolmilapsisen perheen ja heidän perheittensä lisäksi.

Kari Norkola,
Majuri ja Veikko Poikosen kurssiveli 40. kadettikurssilta