Ensimmäiseksi muistuu kurssin edelleen jatkuva hyvä, omaehtoinen kurinalaisuus, kun se kokoontui rouvineen Helsingin Suomalaisen Klubin Pohjola-saliin: kaikki olivat paikalla ennen annettua määräaikaa. Lukumäärä, 21, oli ennalta ilmoitetun mukainen ja sairastumisten ja unohduksesta johtuneiden jälki-ilmoittautumisten aiheuttamat viime hetkien muutokset oli ehditty saattaa klubiemännän tietoon. Niihin kuului myös kadettivääpeli Antero Karvisen poissaolo perhepiirin tapahtuman vuoksi, josta johtuen tämän kirjoittaja oli määrätty tilaisuuden isännäksi.

Vilkas jutustelu oli alkanut jo eteisessä ja juhlapöytään istuttua ja tervetuliaissanoja varten piti kilistää kunnolla, jotta porukka saatiin vaimennetuksi.
Noustiin viettämään hiljainen hetki vuoden aikana edesmenneiden Veijo Rutasen ja Ari-Ilmari Iisakkalan muistoksi. Sen jälkeen keskityttiin perinteiden isän, Veikko Starkin puheen kuunteluun.

Uskomattomia ollaan

Kaukoviisas Vexi oli taltioinut liki neljännesvuosisata sitten ilmestyneestä Seura-lehdestä toimittaja Isto Lysmän pääkirjoituksen. Sen sanoma vakuutti vahvasti todeksi, että eläinlaji, johon me ihmisiksi nimetyt kuulumme, on säilynyt kauimmin hengissä sopeutumiskykynsä vuoksi.

Ihmetellä täytyy, kun omia jälkiä katselee. Ilman neuvolaa synnyimme, nousimme kontilleen ja pystyyn. Ei ollut päiväkotia, leikkikoulua, ei talkkia, teippiä ja kuivia vaippoja. Ohjelmoidut leikkiympäristöt, segmentoivat ryhmäkeskustelut kasvavasta lapsesta, virikekentästä ja kulttuurista puuttuivat, mutta me tartuimme puuhevosiin, käpyihin ja kiviin, teimme hiekasta linnat ja kaakut. Läksimme ulos paikatuissa polvihousuissa (jotka nyt ovat vaihtuneet raihnaisiin, paikkaamattomiin farkkuihin) ja puupohjaisissa paperikengissä tallasimme tunnin metsäpolkua kouluun, jossa pelätty opettaja odotti kylmässä luokkahuoneessa. Luimme lainattuja kirjoja nälkäisinä, vailla ilmaista kouluaamiaista ja koulukyytiä, tietämättöminä kypsyystesteistä ja koulupsykologeista.

Opimme – jos ei muuten, niin karttakepillä käsille lyötyinä – pääskyt, kukat ja mehiläiset ilman kuraattoreita, tukiopetusta ja terapeutteja. Ei ollut televisioita, mikroja, nuorisotiloja, toimeentulotukea, vuokra-apua eikä Elvistä. Kunnalliset lautakunnat ja optimoitu ajankäyttö eivät häiriköineet ajatuksissa.

Tätä kaikkea, sen ajan ongelmattomuutta, hauskuutta, hengissä selviämistä ja rakastumaan oppimista ihmetteli Lysmä kirjoituksessaan ja piti kaikkea uskomattomana, eikä niitä havaintoja Vexin tarjoilemina kukaan kuulijoista asettanut kyseenalaisiksi. – Neljännesvuosisadan takaisista mietteistä siirryttiin maittavan, kaikki perinteiset herkut sisältäneen jouluaterian pariin.

Kahviin päästyä Antti Uotila kilisti lasiaan. Maijansa – jonka osanotto pysähtyi kauhavalaiseen flunssavirukseen – oli antanut tehtävän: ”Lausut Raili Malmbergin runon Minun isänmaani illan sopivassa vaiheessa!” Parempaa päätöstä yhteiselle tilaisuudelle tuskin olisi löytynyt. Antti selvitti tehtävän kiitettävästi ja vähitellen jokainen tuntui ajatuksissaan lähenevän parin päivän päässä odottavan Suomen 100-vuotisjuhlan tunnelmia.

Kauko Laakso lähti vuoden viimeisenä

Vain vajaat kaksi viikkoa joululounaan jälkeen joukostamme poistui Kauko Aleksanteri Laakso. Tieto tuli vasta Kylkiraudan viimeisen numeron ilmestyttyä, päättäen samalla yli vuosikymmeniä jatkuneen hiljaiselon, joka on vallinnut kurssiveljemme ympärillä hänen annettuaan ymmärtää, että eläkkeelle lähtö merkitsi samalla yhteyksien katkaisua ja rakkaan metsästysharrastuksen pariin vetäytymistä.

Laakson Kake oli suoraviivainen, selväpiirteinen mies, jonka kouluttajanlahjat näkyivät jo kadettikoulussa. Pohjalainen luonne tunki esiin olemuksessa ja pääsi peittelemättä näkyviin, kun seura ja tarjonta sysäsivät mielen liikkeelle harjoituksissa tai juhlissa. ”Jossolis maasa rivat, nin nostaasin!” oli Kakelle tyypillinen puuskahdus.

Kurssin kuudes vuosikymmen alkaa täyttyä Konstan Möljässä

Kadettivääpeli Aku on ollut yhteydessä ”korpuksen” johtoon, joka näyttää alustavien tietojen mukaan tarjoavan touko-kesäkuun vaihteen tienoille ajateltuun 60-vuotisjuhlaamme parhaat puitteet. Niistä kerrotaan lähemmin Konstan Möljän kabinetissa 18.1. klo 16.00. Juttusarjaamme Nenä on valmistellut alustuksen suomen kieltä riivaavista ”vieraslajeista” kummallisine käsitteineen ja oman kielen käyttöä hylkivine suuntauksineen, jotka näyttävät ulottuvan aina ylioppilastutkintolautakunnan asenteisiin saakka. Tulkaapa siis joukolla seuralaisenne tai saattajanne kera sekä kuulemaan että kertomaan omia käsityksiänne nykymaailman menosta, sekoilusta tai pysähtymisistä kaiken maailman niikutusten, mindfulnessien, hyggeilyn, metoon ja muiden häshbäkkien seassa. Rokka ja punssi odottavat.

Nenä