Vainion Allun päällikkö ja palveluskaveri, evl Pekka Kantakoski, kurssilta 29, muisteli myös Alluamme Panssarilehden numerossa 3 -2012 siv 48.

Muistelo on niin elävä taitavalta kirjailijalta, että päätimme kirjata sen kurssimme sivuille Kadettikunnassamme.

”Everstiluutnantti Allan Vainio menehtyi pitkällisen sairauden murtamana Rovaniemellä. Siunaustilaisuus oli Rovaniemellä 7. päivänä heinäkuuta ja tuhkan sirottelivat hänen toivomuksensa mukaan lähiomaiset eräälle Lapin yli 1 000 metriä korkean tunturin huipulle.

Kauppaopiston käytyään hän toimi Kemi Oy:n kasöörinä kaksi vuotta. Tässä tehtävässä hän joutui paljon tekemisiin kesät ja talvet metsätyömiesten kanssa myös savotoilla.

Kerran kovan lumipyryn vallitessa hän lähti viemään palkkoja savotoille ja onnistui jotenkin pääsemään perille. Rahat saatuaan eräs mies tilasi taksin Rovaniemeltä. Kun sitä ei alkanut toivottuun aikaan kuulumaan, mies tilasi uuden taksin. Kämpälle ilmestyi kaksi autoa, toisiaan avustaen ne olivat päässeet perille. Mies heitti rukkasensa etummaiseen autoon, käski viedä Rovaniemelle ja tuli toisella perässä. Myös Allussa oli tällaista ronskiotteisuutta, joka on panssarimiehelle välttämätöntä, muuten homma ei toimi.

Panssarimiehen tie kulkee kuran, pölyn ja rasvan kautta. Kadettikoulun jälkeen hän tuli palvelukseen vuonna 1956 Panssarivaunupataljoonan 2.Komppaniaan, jossa toimin komppanian päällikkönä. Allu tunsi olevansa oikealla alalla. Pian hän unohti Kadettikoulussa opetetut pillinvihellyksellä tehtävät simputustemput.

Upseereille ei tuohon aikaan järjestetty panssarivaunukursseja, oli opeteltava ”imekää sormesta” menetelmällä. Niin aloitettiin ensin radion käytöllä ja sitten T-34:n ajaminen. Sanoin hänelle, että ajetaan ensin parikymmentä minuuttia. Allu halusi ajaa koko aamupäivän, niin lähdettiin kiertämään lentokentän kaikki mutkat ja mäet.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen Allu kömpi pois ajajan paikalta yltä päältä hiessä ja sanoi, että ei jaksa enempää. Tiesin, ettäensikertalaiselta T-34 ottaa hien pintaan nopeasti kovakuntoiseltakin mieheltä, jollainen Allu oli. Jos kouluttaja ei osaa itse ajaa, miten hän voisi kouluttaa vaunumiehistöä. Myöhemmin, kun Allu oli jo täysin oppinut, hänet laitettiin oppilaaksi panssarivaunukurssille. Hän toimi kouluttajana Panssarivaunupataljoonassa ja Panssarikoulussa sekä panssarivaunukomppanian päällikkönä kymmenen vuotta. Huoltoupseerikurssin käytyään hän toimi huollon eri tehtävissä ja vuosina 1969 – 76 Panssariprikaatin Esikunnassa huoltopäällikkönä. Tällöin taas palvelimme saman katon alla.

Huoltopäällikkönä hän oli aikaansaapa käytännön mies. Noina armeija köyhyyden vuosina hän sai monet asiat luistamaan.Tuohon aikaan Panssariprikaatin Esikunnassa laadittiin sodan ajan panssariprikaatien taktillinen ohje, jossa luovuttiin panssareitten käytöstä joukkueittain jalkaväen tukemiseen. Panssareita käytettiin taistelun painopistesuunnalla pataljoonina avomaastossa vihollisen panssareita vastaan. Allu laati tuon ohjeen vaativan huoto-osan. Saodan ajan huolto-ohjetta ei ollut aikaisemmin tehty. Sodassa huoltopäällikkö on panssariprikaatin tärkein mies, jos huolto ei toimi,kaikki muu on turhaa.

Yhteistoimintamme sujui hyvin. Kerran olimme eri mieltä.

Puolustusministeriö oli lähettänyt prikaatin esikuntaan paperin, jossa kyseltiin, millaisia hylmäkalusteita yms. hienouksia oli Parolan Upseerikerholla ja Aliupseerikerholla. Allu oli laittanut: Kummallakin kerholla on jääkaappi. Kehoitin lisäämään: ei vesijohtoa, ei viemäriä ja pihan perällä kylmä koppi. Allu kieltäytyi, koska sellaista ei kysytty.

Lisäsin musteella haluamani tiedot.

Ministeriöstä soitettiin parin päivän päästä ja kysyttiin, mitä Panssariprikaatissa on pelleilty. Kun asia heille selvisi, he tulivat katsomaan ihmettä, ja niin aloitettiin nykyisin pystyssä olevan esikunta- ja kerhorakennuksen teko.

Vuonna 1976 hänet määrättiin Hämeenlinnassa toimivan Talousvarikon päälliköksi ja ylennettiin everstiluutnantiksi. Vuonna 1981 hän erosi puolustusvoimien palveluksesta.

Vapaa-ajan harrastuksena hänellä oli hiihto ja retkeily. Hämeenlinnassa järjestetyn Finlandia-hiihdon järjestelytehtävissä hän toimi useina vuosina ollen 1974 – 1984 Finlandia-hiidon johtoryhmässä.

Suomen Ladun varapuheenjohtajana Allu yoimi 1981 – 1984 ja oli sen kunniajäsen. Lappiin hän teki lukuisia retkiä ja myös ulkomaille useitapitkän matkan hiihtoja, vaellusretken Huippuvuorille, melontaretken Kanadaan..

Erottuaan armeijan palveluksesta hän työskenteli Rovaniemellä Rovalan toimitusjohtajana 1982 – 1993. Rovala on suuri koulutuskeskus. Allun aikana kehitettiin uusia toimintoja mm. vanhusten palveluita, kansalaisopistoa metsureitten vanhainkotia ja parannettiin metsureitten oloja. Rovalassa toimi myös työkeskus. Rovalan kansalaisopistossa Allu harrasti puutöitä.

Rovalan osanatoimii kristillisyhteiskunnallinen työkeskus Setlementti ry.

Allun toimesta myös sen toimitilat ja vanhusten palveluasunnot uusittiin Sotavuosina hän kuului Suokeöuskunnan poikaosastoon, Sotilaspoikiin, ja palveli ilmavalvontakomppaniassa. Lapin sodassa vuonna 1944 hän toimi lähettinä, kunnes evakuoitiin Ruorsiin. Kun hän palasi kotiin, kaikki oli poltettu. Allun Lapin rakentamistyö alkoi palonaulojen oikomisella.

Jatkosodan ansioista on hänelle myönnetty Sininen Risti, Jatkosodan muistomitali ja Lapinristi