Siitä, kun vastavalmistuneina luutnantteina astuimme ulos opinahjomme Merisotakoulun ovesta, on kulunut tänä keväänä tasan 50 vuotta. Tshaikovskin oopperassa Jevgeni Onegin Olgan sulhanen runoilija Lenski laulaa: ” Oi minne, minne loittonitte päivät te armahat ja onnekkaat? Huominen päivä mitä tuokaan ei silmäni voi sitä nähdä, on tulevaisuus verhottu, on kohtaloni määrätty.” Tämän upean aarian aloitussanat sopivat meidän omaan elämäntilanteeseemme kuin hansikas käteen.

Opiskelu Suomenlinnan maineikkaassa sotakoulussa oli kuin missä tahansa korkeakoulutason oppilaitoksessa ajoittain tylsää jopa kuivaa. Muistan yhä koulun käytävässä olleen tekstin: ”Kuta koulu kovempi, sitä oppi selkeämpi”. Koulustamme saatu oppi kantoi kuitenkin pitkälle ja varusti meidät erinomaisilla eväillä merisotilaan uraa ja koko elämää varten. Voimme vielä ikämiehinäkin olla kiitollisia silloisille opettajillemme, jotka tekivät parhaansa kasvattaakseen meistä päteviä miehiä hoitamaan tulevia tehtäviämme valitsemassamme meriupseerin hienossa ammatissa. Merisotakoulun opetukset olivat suureksi hyödyksi myös niissä muissa ammateissa, joihin osa meistä myöhemmin siirtyi.

Jos vielä siteeraan Lenskiä, niin nuoruutemme armahimmat ja onnekkaimmat päivät osuivat meistä monen kohdalla kahteen kesäiseen koulutuspurjehdukseemme Ne ovat kokemuksina vieläkin vailla vertaa ja mitäpä muuta me mieluusti muistelemme kuin juuri niitä. Ensimmäinen mainituista purjehduksista tapahtui vuonna 1966, jolloin olimme nuorempia ns. simppukadetteja. Matkamme suuntautui Puolaan sekä Fär-saarille Pohjanmeren alueelle. Matkan tarkoituksena oli antaa tuntuma valtameripurjehdukseen, sillä ero Itämeren tuttujen vesien ja Pohjanmeren olosuhteiden välillä on melkoinen. Matkamme alkoi Upinniemestä 04. heinäkuuta ja päättyi saman kuun 29. päivänä.

Seuraavan talvikauden vietimme jälleen Merisotakoulun suojissa tiiviisti opiskellen merivoimiin liittyviä aineita ja välillä kävimme myös oppitunneilla Kadettikoulussa Santahaminassa, missä meille opetettiin mm. yleissotilaallisia aineita. Kun kesä jälleen koitti ja purjehduskausi alkoi, mieli paloi jo koululaivalle ja edessämme oli koulutuspurjehdus Atlantin yli Pohjois-Amerikkaan.

Vuoden 1967 koulutuspurjehduksen ensimmäinen vierailusatama oli Etelä-Englannissa sijaitseva Falmouth, minne poikkesimme polttoaine- ja muonatäydennykselle. Sieltä purjehdimme yli Atlantin valtameren kohti Kanadaa, missä osallistuimme Montrealissa maailmannäyttelyyn ja Halifaxissa Kanadan 100-vuotisjuhliin. Matka jatkui kohti Yhdysvaltain pääkaupunkia Washingtonia, minne suoritimme epävirallisen vierailun. Yhdysvaltojen merivoimien tukikohdassa Norfolkissa suoritettiin po1ttoainetäydennys, missä omin silmin saimme nähdä, millaiset ovat suurvallan sotilaalliset voimavarat. Suoritimme epävirallisen vierailun seuraavaksi Reykjavikiin, missä suurlähettiläämme toimi maamme 50-vuotisjuhlien isäntänä. Islannista suuntasimme kohti Tanskaa, missä osallistuimme pohjoismaisille merikadettipäiville Frederikshavnissa. Frederikshavnin jälkeen oli aika purjehtia kohti kotimaata. Matkamme alkoi 13. toukokuuta Upinniemestä ja päättyi 04. elokuuta 1967 Helsinkiin.

Koululaivamme fregatti Matti Kurki, vaikka edustikin toisen maailmansodan aikaista tekniikkaa, oli erittäin merikelpoinen alus. Se oli ennen kaikkea sen kokoinen, että sillä voitiin perehdyttää tulevat meriupseerit myös avomeripurjehdukseen sekä tähtitieteelliseen merenkulkuun (tarkoittaa sijainnin määrittämistä taivaankappaleiden avulla). Käyttöön olivat kuitenkin jo tulossa nykyaikaiset paikantamismenetelmät, kuten Decca ja Loran, jotka oli asennettu myös Matti Kurjelle. Nyt nekin ovat historiaa. Satelliittinavigointi on tätä päivää myös merellä.

Kumpikaan edellä kuvaamistani koulutuspurjehduksista ei ollut suinkaan huvipurjehdus, sillä päivät olivat ohjelmaa täynnä ja ne rytmittyivät vahtivuorojen mukaan. Kun ajaa melkein kolme kuukautta nk. 4/4-vahtia, ei löysäilystä ole puhettakaan ts. 4 tuntia vahdissa 4 tuntia vapaavahdissa, jolloin silti päiväsaikana osallistuttiin aluksen palvelusohjelmaan. Onneksemme olimme sentään kadetteina höyrylaivojen loppukauden emmekä purjelaivakauden miehiä, jolloin suuren purjelaivan operointi puristi viimeisetkin mehut miehistöstä. Purjekoululaiva Suomen Joutsenen miehistöön kuuluneet ansaitsevat kaiken arvonantomme. He olivat todellisia merimiehiä. Sellaisia toki leivottiin meistäkin, sillä saimme kokea melkoisen myrskyn menomatkalla yli valtameren. Vaikka Matti Kurki oli jo vanha alus, se selviytyi hienosti nk. kovasta kelistä. Tunnustaa täytyy, että välillä kyllä pelotti. Myrskyävällä valtamerellä, ihminen tuntee oman pienuutensa. Merellä on kuitenkin myös lempeät kasvot ja mikä onkaan kauniimpaa kuin auringonlasku tyynellä merellä.

Turun kurssitapaamiseemme ohjelman olivat laatineet merikadettiveljemme Jarkko Iire, Aukusti Kuivalainen ja Ossi Pekonen. Tätä valmistelukomiteaa johti Harri Kontiainen. Turun puolen veljet olivat nähneet vaivaa ja saaneet paljon hyvää aikaan. Ohjelmamme alkoi tutustumisella Turun kunnallishallintoon. Meille televisiosta tuttu isäntäkaupunkimme protokollapäällikkö Mika Akkanen esitteli kotikaupunkinsa ja sen, miten tätä maamme vanhinta, nykyisin 190 000 asukkaan suurta kaupunkia hallitaan. Hän on se virkamies, joka vuosittain julistaa Brinkkalan talon parvekkeelta maahamme joulurauhan. Muistoksi käynnistämme saimme teoksen ”Turun historiaa kahdeksalta vuosisadalta”.

Kaupungintalolta kävelimme Aurakatua ohi kauppatorin kohti Puolalan mäkeä, naiset perille asti Turun taidemuseoon. He saivat Pirjo Kontiaisen opastamina tutustua sen hienoon perusnäyttelyyn. Meidän riemukadettien kohteena oli museon välittömässä läheisyydessä sijaitseva ravintola Suuomalainen Pohja.

Ennen merisotilaallisen ohjelmamme alkua saimme kokea iloisen yllätyksen. Vuoden 1966 koulutuspurjehdukseemme liittyen merikadettiveljemme Jan Krogerus oli vuosikymmeniä sitten kuvannut 8mm värifilmille vuoden 1966 tapahtumia ja esitti tallenteet nyt digitalisoituna meille. Tätä koostetta emme olleet nähneet aikaisemmin. Nostalgia täytti mielemme katsellessamme itseämme nuorina miehinä, mutta erityisen lämpimästi läikähti rinnassamme, kun filmillä esiintyivät myös ”hiljaiseen laivueeseen” komennetut veljemme.

Paikalle oli saapunut Rannikkolaivaston komentaja kommodori Erkki Mikkola, joka piti meille erittäin asiapitoisen esityksen. Hän suorastaan päivitti meidät senioriupseerit nykyaikaan ja erityisesti siihen, mikä on merivoimien rooli yhtenä kolmesta puolustushaarastamme tämän päivän maanpuolustuksessa. Tuli selväksi, että nykyisissä merivoimissamme tehdään korkeatasoista työtä isänmaamme hyväksi.

Nautimme kaikki yhdessä juhlapäivällisen, jonka aluksi nuori taiteilija Hilda Kunnola esitti mitä ihaninta musiikkia harpulla. Saimme tutustua upeaääniseen soittimeen aivan uudella tavalla. Ennen ateriaa sytytettiin vielä neljä kynttilää niille veljille, jotka ovat vuosien varrella siirtyneet ”hiljaiseen laivueeseen”. Meitä valmistui aikanaan 23, joten tämänhetkinen rivivahvuutemme on 19. Tapaamiseemme oli tullut paikalle peräti 13 veljeä ts. yli 68%. Yhteensä meitä oli juhlapöydän ympärillä 24 henkeä. Pääruokaan siirryttäessä hovimestari luki meille veljeskurssiltamme tulleen tervehdyksen, johon sisältyi pieni, mutta mieluisa nestemäinen yllätys. Se kumottiin kurkkuun kadettikurssi 52 kunniaksi, joka samaan aikaan piti 50-vuotisjuhliaan Lappeenrannassa. Sinne oli vastaavasti toimitettu meidän kurssimme tervehdys, sillä riippumatta asetakin väristä olemme upseereina palvelleet yhteistä isänmaatamme samoissa puolustusvoimissa.

Vielä kerran Lenskiä lainatakseni ” Huominen päivä mitä tuokaan ei silmäni voi sitä nähdä…”. Saimme tapaamisemme aikana elää uudelleen parhaat nuoruusvuotemme tutussa seurassa iki-ihanien meridaamiemme seurassa. Tästä eteenpäin on syytä purjehtia kokka kohisten kohti tulevia vuosia, joilla on taatusti vielä paljon annettavaa meille jokaiselle. Ikimuistoinen päivä Turussa 18. toukokuuta jää meille jokaiselle myönteiseksi muistoksi. Järjestelyvastuussa olleille ja ohjelmamme toteuttajille sydämellinen kiitos!

Constantem decorat honor!
Nyyrikki Kurkivuori (733me)